Ihmiseksi kasvamisen vaiheilua

Minäkeskeinen yhteiskunta. Mielensäpahoittajien paratiisi. Sääntökirjojen ja ohjenuorien vanhaksi mennyt meri. Maailma, jossa jokainen haluaa tehdä oikein ja samalla nousta ihan pikkuisen barrikadeille, koska… no, ehkä joku toinen tekee sen(kin).

Pääsen työni kautta aika lähelle ihmisiä, erilaisia ryhmiä ja ryhmittymiä, ilmiöitä, joissa heijastelee ajankuva, ajantaju, erilaiset ihmiskuvat ja kuvastot, kaikki se, minkä keskellä mennään, ollaan ja toimitaan. Lähivuosien aikana (oma ajantajuni on hapertunut niin en pysty tarkkoihin aikamääreisiin) sisäinen sinkoilu on lisääntynyt. Suista singahtelee milloin minkäkinlaisia parahduksia, sopiviin ja sopimattomiin hetkiin. Lepattava levottomuus hyppii hartialta toiselle, saa istujan vaihtamaan kankulta toiselle, laittamaan kädet puuskaan ja silmät pyörimään.

Haviseva henki halajaa hallinnan tunnetta, jotakin selkeää pelisäännöstöä, jolla tähän kaikkeen tulisi jokin järki.

Mutta Sydän on päättänyt astua ohjaksiin. Se sykkii tunneskaalaa auki kuin työlleen omistautunut nuohooja, joka sormet mustina, epäröimättä rassaa joka ikisen röörin toimintavalmiuteen. Ja siinä hommassa irtoaa muutakin. Pinnoilta kuoriutuu kuivunutta, kerran ravinnoksi kelvannutta kerrostumaa, jossa yksittäisistä tarinoista & tapahtumaketjuista on mahdotonta saada enää selvää. Mutta tunne on niissä silti vahvana kuin pöntön pieleen juuttunut haju.

Tältä se tuntuu, kehoon tuleminen ja kehomieli- ja (ihmis)luontoyhteyden avautuminen ja jopa tietoinen avaaminen. Sylettää. Sattuu. Kiukuttaa. Ketuttaa. Ärsyttää. Väsyttää. Vanhat viillot alkavat vuotaa. Arvet rasahtelevat, kiinnikkeet kitisevät. Ranka rutisee ja alkaa laulaa virttyneitä viisuja vuosien varrelta. ”Oi muistatko vielä sen…”

Kun sosiaalisen median ketjuihini alkaa kertyä yhä useammin ”minä olen oikeassa” -tyyppisiä, samanmielisten huhuiluja, sisälläni liikahtaa. Hmm… Eikös nuo kaikki, joista pitäisi päästä eroon ja mitä pitäisi olla enemmän, ja mikä on mennyt vikaan, ja mitä ihmisten pitäisi nyt tehdä -toteamukset kuvaakin ihmiseksi (ja aikuiseksi) kasvamisen erilaisia vaiheita? (Ja en väitä olevani oikeassa…) Turtuneen kehon on havahduttava. Tunteiden on tultava pintaan. Tunteiden on tunnuttava. Sanomatta jääneiden on saatava parrasvalonsa. Surun on saatava muuttua vihaksi, ennen kuin tulenkatkuinen purkaus voi transformoitua kaivatuksi muutosvoimaksi jne.

Mieleni alkaa muikistella, ja muistella oman polun vaiheita.

Ensin se pieni ihminen oppi nielemään itkunsa, nauramaan ilman ääntä, olemaan hajuton, mauton ja lähes näkymätön, tekemään mieliksi, olemaan mieliksi. Kiltti tyttö. Se meni teatteriin oppiakseen enemmän, saadakseen ohjausta ihmisenä olemiseen, esittämään tätä (elämän) teatteria.

Se tyttö oppi suorittamisen salat, täydellisyyteen pyrkimisen ja valmiiksi saattamisen. Siitä palkittiin. Sillä sai huomiota. Mutta se ei riittänyt – ei ohjaajalle, eikä itselle. Ei ainakaan itselle. Kiltti tyttö.

Sisälle kasvoi raipparadion toimitus, joka hioi teurastavan tekstinsä timanttisen teräväksi. Mikään ei ollut tarpeeksi. Mikään ei kelvannut. Tyttö teki parhaansa mahtuakseen muottiin, H&M:n vaatteisiin, pikeepaitoihin, Leviksen farkkuihin – menestyjien porukoihin. Mutta jotain puuttui.

Parisuhteissa vika oli aina toisessa. Kaikki olisi ollut hyvin, jos se toinen olisi ollut toisenlainen (vaikka nyt jälkeenpäin ajateltuna: huh miten hienojen ihmisten rinnalla olen saanut olla! Kiitollisuus heistä jokaisesta. Ja ei, ei heitä lopulta ole ollut kovin montaa.).

Yksinollessa peilikuva sai kuulla saatanalliset säkeet yhä uudelleen. Teki mieli lopettaa koko leikki kesken. Tyttö oli varma, että luomistyössä oli tapahtunut virhe. Hänen ei olisi kuulunut olla olemassa.

Ysäri toi lohtulientä, koukutti kitkerään ja katkeraan. Tanssilattiasta tuli paras paikka maailmassa, kunhan veressä virtasi viini. Irtoripset. Hiuslisäkkeet. Kuvasto oli helppo korkata. Pimeässä pärjäsi. Tummista vesistä oli jo tullut tuttu kumppani. Sinne osasi sukeltaa. Siellä osasi uida.

Hihoissa ja jokaisessa hengenvedossa huokaili ihmetys, millainen minun pitäisi olla, miten tätä peliä pelataan ja miten tässä pärjää. Vierestä vietiin. Olin jotenkin kummalla tavalla aina paikalla kun joku ponkaisi julkisuuden ja suosion valokeilaan ihan siitä läheltä… Mittareiksi olivat muodostuneet suoritukset, saavutukset ja ennen kaikkea muilta saatu hyväksyntä – jota ei tietenkään osannut omakseen ottaa, koska sisäinen saaga laittoi hanttiin, raipparadion vakkarihenkilökunta vakuutti muuta. Menestys oli muita varten.

Ja lopulta siitä muiden miellyttämisen mustasta merestä oli päästävä pois. Apukäsiksi ja avaimiksi tulivat toisesta ääripäästä löytyneet itsekkyyden lisääminen, henkiset harjoitukset, self help-kirjat, toisin toimiminen (, joka menee väistämättä överiksi kun on niin monia patoja purkamatta) ja kiltin tytön roolista irti riuhtoutuminen. (Tasapaino löytynee lautaa keikuttamalla…)

Paskamyrskyhän siitä syntyi yhä uudelleen ja uudelleen. Saatu palaute piiskasi rään poskille useita kertoja, mutta muina biisoneina puskin läpi – itkin ja puskin. Tein ylilyöntejä. Pahoitin mieliä. Mokasin ja nousin. Konttasin ja nousin. Kaaduin naamalleni – ja nousin.

Se kaikki tarvittiin(?), ja kun aikaa kului, laineet laantuivat, kanssani kulkeneet vaihtuivat. Osa jäi, osa jatkoi. Kaikki alkoi näyttää erilaiselta. Näkökyky kehittyi, tarkentui. Kun en ollut niin kiireinen pääni sisäisen supinan suorittamisessa ja sille nyökyttelyssä, ehdin olla enemmän sen kanssa mitä muuta maailmassa on.

Eikä avautuminen olisi voinut alkaa hetkeäkään aiemmin…

Opettelin konkreettisesti pysähtymään ja huokaamaan. Opettelin katsomaan kohti ja kannattelemaan sitä kaikkea, mitä milloinkin oli ilmoilla. Opettelin erottelemaan jyvät akanoista, omat muiden mutinoista. Opettelin siirtymään tunteesta toiseen, uimaan Elämän virrassa.

Sukelsin entistä syvemmälle. Sidoin itseni sormivoimin tuoliin hetkissä, joissa aiemmin olisin juossut pakoon, sulkenut silmäni, suojannut kehoni henkisillä haarniskoilla.

Olin sen kanssa, mitä olin väistellyt. Annoin itseni tuntea omat ja muiden, minua ennen olleiden ja tässä ajassa kanssani kulkeneiden kivut ja kiviset reet. Tulin tutuiksi varjoihin vangittujen kanssa. Matkasin sinne mihin kuvittelin, että minun ei olisi mahdollista päästä.

Ja supertärkeä pointti: mitään tästä en tehnyt yksin (ja se on mahdollista kenelle tahansa).

Ja mikään tästä ei ole vielä tullut valmiiksi

– sillä sellaista ei ole olemassakaan.

Matka on tehnyt todeksi sen, minkä Kaisa Peltola kerran sanoi: tulee mahdolliseksi kannatella enemmän, laventaa sylinsä laitoja, nousta nopeammin syvistä soista.

Minun maailmaani mahtuu nykyään enemmän totuuksia samaan aikaan. Mikään tarina tai pärinä ei vaadi minua vaihtamaan omaani joksikin muuksi – ja voin niin tehdä, jos se yhtäkkiä tuntuukin siltä. Olen saanut liikkumavaraa, vaikka varjojen kansa ei olekaan kadonnut kartaltani.

Ajassa kiinni olevat ilmiöt esittäytyvät mitä erilaisimmissa asusteissa, nahoissa ja naamatauluissa, monenkirjavin keinoin, tehdäkseen meidät Telluksen tallaajat tietoiseksi siitä, minkä aika on.

Joillekin se on barrikadeille puskemista, äänen avaamiselle. Joillekin se on oman navan ympärille sulkeutumista ja sisään hengittelyä. Joillekin se on kukoistusta, nautinnollista hyrinää, hymyn aiheita, vapaata virtaa. Joillekin se on kiltin tytön viitasta luopumista, topakan ”ein” sanomista, rajojen laittamista, miellyttäjän paikasta muuttamista laveammille laitumille. Joillekin se on yleisellä tasolla lähes kaiken totaalista uudelleen määrittelyä, uskomusten tuunausta ja niistä luopumista, itsen uudelleen luomista. Joillekin se on heimon perään huhuilua, oman lauman löytämistä & liittymistä, yhteyksien vahvistamista ja yhdessä tekemistä.

Ja se kaikki tarvitaan.

Eräs viisas sanoi, että olemme soluja suuressa kehossa. Joku sykkii sydänalassa, toinen tuuppaa tavaraa suoliston mutkissa. Jokaiselle on paikkansa & tärkeä tehtävänsä. Suoliston soluista ei koskaan tule sydänsoluja. Sydänsoluista ei koskaan tule aivosoluja. Ja jokaisen tulee saada hoitaa omaa tonttiaan sillä viisaudella, joka hänelle on annettu.

Niin kauan kuin valittu viritys ruokkii ja ravitsee, siinä lienee hyvä viipyillä. Mutta kun selviytymiskeinosta tuleekin imuri, jumi ja jarrupala, on aika kokeilla jotakin muuta…löytää Elämän virtaan palauttavat palikat ja polun päät. Ehkä.

Yhden Totuuden aika on taaksejäänyttä tarinaa. Se on ollut tarpeellinen era sekin, mutta nyt tuntuu luissa ja ytimissä, että on alkanut tai alkamassa jokin aivan Uusi. Ja sepä onkin ihmeellinen seikkailu se, sillä siinä sanoilta sulavat siimat ja ääriviivat. Tutut jutunjuuret tuntuvat tyhjiltä. Keholliset kokemukset ja kokemisen paikat ottavat aivan uusia asemia, uudet piuhat & puolet heräävät, hämmentävät, huojentavat – ja kutsuvat toimimaan.

Muiden armoilla olemisen kokemus vaatii saada vaihtua vastuunkantajan rooliin, toimijuuteen ja sydämen totuudesta käsin katsomiseen. Se mitä tiesimme vuorovaikutuksesta, yhdessä toimimisesta, ihmisenä elämisestä, menee uusiksi. Se luodaan uudelleen. Alusta. Halusi tai ei.

Ja se tapahtuu yksi vaihe kerrallaan. Omassa tahdissa. Omalla tavalla.

Ja se on todella ok.

Joten miten paljon olen valmis antamaan tilaa ihmettelylle, uteliaisuudelle, useille erilaisille totuuksille – ja ihmeille, joita Elämä tulee tarjoilemaan tulevien vuosikymmenten aikana?

Kuinka valmis olen kuorimaan loputkin Disney-kuvastoista, Grimmin saduista, Komisario Palmuista, Uuno Turhapuroista, mainoslauseista, uutispuuroista, opetussuunnitelmista, historian kirjoista ja niihin painetuista, valmiista kaavoista, kartoista ja navigaattoreista? ja antautumaan, sallimaan jonkin sellaisen tulla todeksi, joka ei oikeasti ennen tätä hetkeä ole voinut vielä olla, näkyä ja kuulua, tuntua – ja tulla tutuksi? Kuinka valmis olen puhumaan omasta uudesta käsin, uusin sanoin, uusin tavoin, säkein ja soinnuin, viivoin ja pensselinvedoin?

Kuinka valmis olen uskomaan, ettei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla olemassa tässä sekopäiseltä ja päättömältä vaikuttavassa maailmassa?

Maailmassa, joka synnyttää, luo ja loitsii vimmaisesti seuraavaa taideteostaan.

Sivu on jo kääntynyt. Ja jokainen vaikuttaa siihen, millainen tästä luomuksesta tulee.

Vai vaikuttaako?