Ikuinen luomistyö

Annan itseni vajota leukaani myöten tutun järven syliin. Pinta on tyyni – sekä minulla että järvellä, mutta sisälläni kuohuu. Suru on avannut uuden paikan syvyyksistäni syvyyksiin, ja kyyneleet valuvat hitaina – niin kuin aurinko laskee läheisen saaren taa. Avaan käteni ja annan kaiken tuntua.

”Väittävät, että ihminen voi tulla kuolemansa jälkeen lintuna tervehtimään tänne jääneitä. Mikä sinä olisit?”

Voi olla, että eno vastasi jotakin muuta – mutta haluan muistaa hänen sanoneen ”Haikara” sillä yllätyin valinnasta ja perusteluista. ”Koska eikös se ole sellainen yksinäinen, vähän hontelo ja harmaa. Ihan tavallinen.”

Kun jokin päättyy yllättäen, äkkiä ja nopeasti, tuntuu, että itsestä irtoaa ensin muutama pala – tai paremminkin repeytyy irti kaikki se, mitä on ollut olemassa tuon toisen, nyt tuonilmaisiin siirtyneen, fyysisen olomuotonsa jättäneen kanssa. Nousee suru monesta syystä ja syöveristä, viiltää auki ja erilleen. Se pysäyttää, muistuttaa. Seisoo järkähtämättömänä edessä ja takana. Pitelee olkapäistä. Painaa kehoon.

Ja juuri silloin jokin on enemmän totta ja läsnä kuin hetkeä aiemmin.

Sydän puhuu, sillä mieli vain myllertää.

***

Hautajaisissa urut soittivat Eppu Normaalin ”Tahroja paperilla” ja pappi muistutti paikalle tulleita siitä, miten kukin on vuorollaan arkussa – ”aarrearkussa” – ja jatkoi: ”Jokainen on jollekin se kallein aarre”

Minäkin?

***

Mökin rannan kivillä seisoo harmaa haikara, selin minuun. Asetun laiturille ja suuntaan huomioni yllättävään vieraaseen. Kuiskaan sille mielessäni: avaa siipesi ja lennä – haluan nähdä kun lähdet. Mutta haikara pysyy paikoillaan. Jatkan kuiskailua: hyvä on, ollaan sitten tässä, ihan rauhassa, yhdessä. Istun pitkään, ja lopulta luovutan. Haikara seisoo edelleen.

Seuraavana päivänä sama lintu on tullut mökin rantaan. Se kääntää päätään hitaasti minua kohti, katsoo suoraan silmiin kuin sanoen: ”Näetkö nyt?” Ja yhtä hitaasti se levittää siipensä ja lehahtaa niiltä sijoiltaan ilmaan kaislikon ylle.

”Malja elämälle!”

Keskustelimme taiteesta ja taiteilijoista eräällä illallisella yhdessä kummitätini kanssa kun hän totesi suurimman osan neroista kuolleen aina kovin nuorena. Kuulin itseni sanovan: ”No onneksi minä olen ihan tavallinen.”

Tokaisuuni kiinnittyi sähäkkä, pieni, sisäinen vihlaisu, jonka vuoksi omat sanat jäivät kummittelemaan yöseuraksi ja pakottivat kysymään jälleen kerran: mistä onkaan kummunnut tämä tarve olla jotakin erityistä, jotakin muuta kuin on? Sillä sen kylkijäisenä kiemurtaa tyytymättömyys omaan tavallisuuteen, oman kokoiseen kulkijuuteen? Aijai. Miten tylsältä se tuntuukaan tällaisesta kaltaisestani tarinoiden rakastajasta, jossa on päivittäin läsnä se lapsi, joka haluaa hihkua vuoristoradan kyydissä, saada tajunnanräjäyttäviä oivalluksia ja näkyjä, availla Elämän yllätyspaketteja, seikkailla ja iloita…

Niin että kyllä, olen toivonut, että olisin enemmän elossa. Ja kyllä, joissain tilanteissa Elämä virtaa läpi niin että tuntuu. Silloin olo on kepeä, valoisa ja energinen.

Mutta suurimman osan ajasta kaikki on tavallista ja tasaista.

Joten nyt, ja varsinkin nyt, koetan hengittää elämää myös suvantoihin ja suoriin pätkiin. Ja miten loistava harjoitus se onkaan! Että siinähän se on, kaikkinensa. Kokemus sekin, ja kaunis sellainen.

Sateen ropinat, jotka kantautuvat avoimesta ikkunasta. Lehtipuiden suhinat, lehtien väpätys, kiveyksen välistä työntyneet sinnikkäät kukkaset, sudenkorentojen suorat lentokulmat, perhosten siipien sulkeutuminen ruokailun ajaksi. Ja viisaus kolmevuotiaan suusta:

”Ajattele, että sinä olet silti Pia vaikka oletkin noin vanha.”

Sekin vielä. Täti-minä laskee, minkä ikäinen olen kun tuo pieni kulkija on saavuttanut samat kilometrit ajan rattaissa…

Mutta niin, todellakin, minä se olen – nytkin – kaikkineni – tässä kohdassa kertomustani, jota itse joka päivä (ja yö) luon. Ja saan olla. Saan olla juuri sellainen kuin olen. Aivan kesken, kenties jonkin uuden alussa – tai jatkamassa tasaisen tavallista Elämää.

Eikä minkään tarvitse olla toisin.

Ja silti toisinaan tuo toisin olemisen totuus tarttuu kurkkuun ja kihauttaa kyyneleet silmiin. En voi enää viedä viemisinä pizzaa ja punaista maitoa, kysellä ja kertoa kuulumisia – hengitellä lapsuuden turvapaikkaa ja satumaata samassa osoitteessa, samassa seurassa.

Vaan onneksi kävin. Onneksi nähtiin. Onneksi olit. Onneksi olimme.

Kohtaamiset kaikkeuden suurimpina luomistöinä monessa kerroksessa.

Ja siinäpä se sitten onkin: elämisen ja elossa olemisen perusidea. Että uskaltautuu viettämään aikaa itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Että uskaltaa käyttää omaa luomisvoimaansa mm. siihen, että järjestää tapaamisia, mahdollistaa erilaisia kokemuksia – kuuntelee ja kuulee, puhuu ja ottaa puheeksi. Tanssii. Laulaa. Nauraa. Maalaa.

Päästää vähän lähemmäksi…

Uskaltaa olla haavoittuvainen. Herkillä. Vaikka pelottaisi.

Sillä kenties sen jälkeen tapahtuu ainakin nämä kaivatut ja kauniit:

• opin ottamaan Elämän (ja saamani kiittävät palautteet & muun hyvän) vastaan kaikilla mausteilla.
• tunnen olevani elossa.
• on mitä muistella.

Ja juuri niillä, muistojen lempeillä laineilla voi kutsua kehostaan sitä kaikkea, joka tekee itsestä ihmisen – ja Elämästä elämisen arvoisen. Nyt.