Mitä saapuu tilaan, kun tulen paikalle?

Haluan viipyä jälleen tämän kysymyksen parissa. ”Mitä saapuu tilaan, kun tulen paikalle?” tai hieman toisessa muodossa: mitä kukin kuljettaa ja kantaa milloinkin mukanaan?

Lähes yhtä oleellista on pohtia, mikä meitä ohjaa – ja mikä meidän kauttamme ilmenee milloinkin?

***

Taakse jäänyt SPRING-viikonloppu Tuomiston kartanolla 11.-13.4.2025 oli minulle monella tavalla ja tasolla silmiä & sydäntä avaava kokemus. Se oli oppiläksyjen äiti, lopputenttien tiivistymä, haastava ja vahvistava – sivaltava, selkeyttävä ja ehdottomasti uutta synnyttävä.

Uskon ja luulen, että tulen ammentamaan tästä kaikesta vielä pitkään, kunhan tapahtumat asettuvat uomiinsa ajallaan ja ymmärrys tavoittaa kaikki ne nyanssit, jotka on mahdollista tietoisella mielellä ylipäätään tajuta tässä ja nyt, näillä resursseilla ja tieto-taito-tasolla. Minuna maailmojen meressä…

En ala luettelemaan kaikkea, mihin prosessi minut sysäsi ja millaisia kerroksia (mannerlaattoja…) se itsessä irrotteli ja järjesteli uudella tavalla – mutta ehkä kuitenkin jotakin sellaista, jonka ajattelen ja kuvittelen olevan jakamisen arvoista. En aseta itseäni tietäjän tilaan tai paikkaan, vaan kirjailen kieleni ja mieleni päällä pyörivät kysymysten muotoon, jotta joku toinen voi kenties niiden kautta tavoittaa itsestään sen tiedon, johon hänen kuuluu kytkeytyä – tai olla kytkeytymättä. Ja kaikki on ok.

(Tästä tuli aika tuhti paketti, paljon pohdittavaa ja pureskeltavaa…Tervetuloa minun maailmaani! 😉)

LUOTTAMUS JA LIITTYMINEN

Miten luottamus rakennetaan ja miten se milloinkin rakentuu? Miten luon mahdollisuuksia sellaisen luottamuksen ja turvan kehän kokoon keittämiselle, jossa liittyminen ja yhteyden kokeminen ja uuden luominen tulevat mahdolliseksi? Mihin voin luottaa? Millä aistilla tavoitettu tieto on totta milloinkin, ja miten sallin itseni levätä sen ääressä, mikä on vielä sillä hetkellä vierasta, tuntematonta ja jopa tummaa? Miten paljon luotan? Annanko luottaessani voimaa jollekin itseni ulkopuolella olevalle? Voinko luottaa niin, että pysyn samalla silti omassa voimassani? Miten liityn ja yhdistyn turvallisesti itseäni suurempaan? Miten suuri itse oikeasti olenkaan? Missä alan, mihin päätyn – päätynkö lainkaan? Mille antaudun luottamuksen tilassa? Mille avaan itseni? Mikä tulee mahdolliseksi kun oikeasti lopulta luotan?

Voisinko vihdoin alkaa luottamaan? Kuinka paljon tarvitaan (ulkoista?) vahvistusta, ennen kuin itseluottamus on pysyvästi kohdillaan? Joko alkaisi riittää?

OMAAN VOIMAAN ASTUMINEN JA SIINÄ PYSYMINEN

Mitä omaan voimaan astuminen, siinä pysyminen ja siitä käsin toimiminen todella tarkoittaa? Millaisia vaiheita siinä matkalla onkaan? Missä kohdassa minä olen nyt menossa? Ja miten voima minussa voi tulla todeksi? Mitä omalla voimalla tarkoitetaan, mitä silloin tavoitellaan? Miten tukea toista parhaalla mahdollisella tavalla tässä prosessissa (joka saattaa olla koko elämän – tai jopa usean elämän mittainen, vai onko sittenkään)? Millainen teko, toiminta, käyttäytyminen, valinta – ja valitsematta jättäminen – on juuri sellaista, joka vahvistaa omaa ja/tai toisen voiman valjastamista ja sen kautta toimimista? Miten rajojen asettamisen taito linkittyy omaan voimaan astumiseen, siinä pysymiseen ja siitä käsin toimimiseen? Millaiset rajat ovat voimaa vahvistavia, ja mitkä sitä heikentäviä? Millaiset rajat muodostavatkin muurin silloin kun tavoitteena olisi esimerkiksi laineilla ja läikehtiä, vaikuttaa ja vaikuttua, luoda – itseään uusiksi?

Mille kaikelle ehkä vuodan voimaani – huomaamattanikin? Ja kun huomaan tämän, annanko itseni katkeroitua, vetäytyä ja eristäytyä – milloin sille on aidosti tilausta ja hyvää tekevää tilaa – vai valjastanko kokemuksen oman voimani viisaudeksi, transformoinko itsessäni kieppuvan ja rumaa kieltä käyttävän sellaiseksi luomisvoimaksi, jota kaipaan rakentaakseni yhteyttä siihen, jota sydämeni jon pyytänyt jo pitkään? Tullakseni uudeksi?

Kuinka suureksi mahdollinen vastavoima voikaan kasvaa kun oma voimani vahvistuu?

Millainen tarina vahvistaa minua niin kuin juuri nyt toivon ja tarvitsen?

Millainen tarina vahvistaa meitä – sinua ja minua, yhteyttämme ja yhdessä tekemistä – niin kuin parhaaksi on juuri nyt?

KOKO-NAISEKSI KASVAMINEN

Mitä naiseus ja naisena oleminen oikeasti on? Miten naiseksi kasvetaan jos oma kieroihin kuvastoihin kiinnittyvä kokemus siitä on jotakin muuta kuin ”pitäisi” olla? Mitä kaikkea Nainen voikaan olla?

Miten nainen voisi olla naiselle muutakin kuin susi? Miten aikuisten naisten välinen turvallinen yhteys rakennetaan? Miten elvytetään se mikä on joskus tuhansia vuosia sitten ollut arkipäivää? Miten uskaltautua sellaiseen minkä on ehtinyt unohtaa? Voiko kasvaa koko-naiseksi ilman muiden naisten tukea, hyväksyntää ja apua?

Ja miten sitten selvitä niiden settien kanssa, jotka puskevat pintaan hetkissä, jolloin toinen astuu rohkeasti omaan tuntemattomaan mutta ikiaikaiseensa ja alkaa kenties kulkea kohti omaa kukoistustaan (tai on jossain muussa kohdassa ja suunnassa)? Miten vältyn kateudelta, halveksunnalta, tuomitsemiselta, arvottamiselta, päälle sylkemiseltä? Ja entä jos sekin kaikki kuuluu prosessiin, kasvun polkuun – ja lopulta jopa siihen kaivattuun-toivottuun Naisen Voimaan astumiseen? Miten pidän tilaa sille visvaiselle virrenpätkälle, sapen makuiselle syljelle, haavoittavalle halventamiselle silloin kun se saapuu paikalle, pyytää huomiota auttaakseen, vahvistaakseen, tehdäkseen näkyväksi, kätilöidäkseen kivun kautta sen minkä aika on?

Mikä näistä & niistä mahdollisista selviytymis- ja suojamekanismeista (? onko ne edes niitä?) on omaa ja mikä jotakin muuta – jotakin tooodella vanhaa, sukulinjoista liukunutta, taajuuksilta taka-alalle työntynyttä, tajuntaa sotkevaa, yhteistä tilaa sabotoivaa, silpuiksi laittavaa, aikoinaan irtirevittyä ja rakkauteen pyrkivää juuri silloin kun olisi mahdollisuus rakentaa, liittyä, yhdistyä – ja yhdistää voimiaan? Miten tunnistaa ja erotella ikiaikainen, villi ja viisas? Miten ravita sellaista tuhovoimalta tuntuvaa oikealla tavalla (ja mikä se tapa on), joka on tullutkin avaamaan uutta, auttamaan – antamaan lahjan luomistyölle?

KASVAMINEN JA KEHITTYMINEN, UUDEN OPPIMINEN

Voiko kasvu kohti kukoistusta (mitä ikinä se tarkoittaakaan?), oman potentiaalinsa täyttä valjastamista (tarvitseeko tätä edes tavoitella?) tapahtua muutenkin kuin kärsimyksen kautta? Ovatko timantit tällä taajuudella piilossa vain paskan seassa? Mitä muita reittejä onkaan olemassa? Mistä muualta (ja miten) voin löytää polkuani vahvistavia, suuntaani selkeyttäviä, sydäntäni avaavia ”daimondeja”? 

Voiko keskipisteeseen, harmoniaan, voimalinjaan, autenttiseen itseen ja omaan totuuteen päätyä muuten kuin paiskautumalla ensin erilaisiin ääripäihin, laidoille, äärimmäisyyksiin? Tajuanko muuten mitä olisi tajuttava? Onko ”rautalankamallin” aika milloinkaan ohi? (Mikä tuli rautakauden jälkeen…?)

Voisiko tähän sykliseen, loputtomaan (?), spiraalina kiertyvään matkaan ja sen sisältämiin seikkailuihin, opinpaikkoihin oikeasti liittyä iloa, keveyttä, jopa flow-tilaa samalla tavalla kuin luomistyössä yleensäkin? Miten paljon kasvu onkaan luomista? Kuinka lujasti ihmisenä kasvamiseen kiinnitetään uskomus siitä, että kärsimys on ainoa tie? Voiko kärsimys lopulta edes tehdä kaikkea näkyväksi? Miksi iloon on niin vaikea päästä käsiksi? Miksi iloa ja keveyttä, valoa ja viisautta väistellään ja viilletään pieneksi? Mikä voima siis ILOSSA ja leikissä onkaan, kun ne on niiiiiiiin demonisoitu ja dissattu ihmisten keskuudessa?

NAISEN VOIMA

Mistä me puhumme kun puhumme naisen voimasta ja sen valjastamisesta? Mitä kaikkea se onkaan, mitä miehet ovat vuosituhansien ajan janonneet ja pelänneet? Milloin naiset eivät enää itse pelkää omia voimiaan? Mitä minä pelkään? Milloin voin päästää irti liian tarkkojen määreiden tavoittelusta ja antaa kaiken vain kehoutua kaikessa rauhassa? Kuinka tiiviisti naisen voima linkittyy juuri luomisen ja luojan voimaan? Miten voin kutsua sitä esiin itsestäni? Miten voin auttaa kanssakulkijaani omalla matkallaan? Mitä apua minä kaipaan ja tarvitsen tällä matkalla?

Tarvitseeko jokaisen naisen olla omassa voimassaan ennen kuin uusi voi oikeasti syntyä?

Millainen olisi Naisen Valoa ja Voimaa vahvistava Kalevala? Kansalliseepos? Nykyistä haitallista eetosta haastava, uutta luova, hyvää ja kepeää tuova? Onko Ainon vihdoinkin aika nousta järvestä, palata veden viisauksista, opastaa uutta aikaa ja kankeana kulkevaa?

OMA PAIKKA MAAILMASSA

Löydänkö paikkani maailmassa vain tekojen ja toimien kautta, vai voiko se olla tässä ja nyt silloinkin kun en saa aikaan mitään silmillä havaittavaa tai käsin kosketeltavaa? Voinko olla merkityksellinen (aallonmurtaja?) vain olemalla olemassa? Voinko tuoda osaseni kaikkeuteen silloinkin kun vain kuuntelen tuulta, uitan jalkojani kirpakassa rantavedessä, viskon kiviä kauas kallioilta, tähyilen kurkiaurojen kieppuvia lentoratoja taivaan rannassa, suljen silmäni, lasken mieleni kuvituksen laukalle, liihottelen hetken sen laineissa, hymyilen hassuille hajatelmille, huokaisen ja lasken irti milloin mistäkin – kirjoitan rivejä, joita kenenkään en koskaan tarvitse lukea? Liittyykö oman paikan löytymiseen aina jälkien jättäminen, koskettaminen, kosketetuksi tuleminen, vaikuttaminen, vaikuttuminen? Vai liikkuiko aalto jo sen verran, että olen piirtänyt osani veteen, taivutellut taivaankaareen?

VOIMAT VOIMIEN VÄLISSÄ

Millaiset voimat asettuvat poikkiteloin ihmisten väliin, ja etenkin naisten väliin juuri silloin kun jokin uusi olisi syntymäisillään – yhdessä? Minkä kanssa olemme kasvokkain ja miten se kohdataan? Miten sen äärellä ollaan? Miten siitä voi puhua ilman pelkoa ja pirullisia kuvastoja? Kuka osaa tämän jalon taidon – vai täytyykö se ottaa itse haltuun alusta asti? Jokainen tavallaan? Tietääkö kukaan vastauksia näihin vai onko maailma pullollaan pelkkiä arvauksia, joista osa tuntuu todemmilta ja uskottavammilta kuin toiset – mutta jotka ovat yhtä hähmäistä huttua kuin se, minkä oma mieli muovailee?

Miten oleellista onkaan pitää päivätajunta hereillä ja tietoisena silloinkin kun teemme syvää työskentelyä? Ja miten sitä näkökykyä harjoitetaan niin, että voi silti olla yhteydessä tietoon, joka aiemmin on näyttänyt itsensä vain suljettujen silmien tuolla puolen?

Miten saamme naiset aidosti ja oikeasti tukemaan toisiaan kun kehomielen ja sinne ohjelmoitujen toimintamallien jäänteet vielä vetelevät naruista ja vievät eri suuntaan? Millaisia muureja me itse rakennamme? Millaisia muureja muut meille rakentavat? Ja jos niillä on jokin positiivinen tarkoitus, mikähän se mahtaa olla? Miten Elämän vedet ja tunteiden aallokot lyövätkään noita muureja vasten? Ja mitä siitä seuraa? Mitä ne pesevät esiin? Mille ne pyytävät huomiota?

Miten ja mitä valitsen kun myrsky lyö päin naamaa ja tummat pilvet vetävät nilkoista syviin vesiin ja suon silmäkkeisiin? Miten minä silloin valitsen sen ilon ja valon, valjastan kuplivat tunteet, puhallan tähtipölyä pääni päälle ja avaan silmäni mahdollisuuksille? Avaan siipeni ja hengitän aamu-usvaa kuin uutta kuuta?

***

Siinä muutama kyssäri, joiden parissa pyörin ja joita pyörittelen parhaillaan. Lista täydentyy jokaisella sydämen lyönnillä…

Parasta tässä kaikessa on se, että vastauksia ei tarvitse edes olla.

Riittää kun uteliaisuus säilyy, ja sydän pysyy auki sille kaikelle, joka haluaa tulla todeksi – tässä ja nyt, omalla tavallaan – omassa tahdissaan. Sitä mukaa kun aika on.