Näkymättömästä näkyväksi

Tämä kirjoitus liittyy tulossa olevaan SPRING-viikonloppuun, jonka järjestän Tuomiston Kartanolla tänä keväänä 11.-13.4.2025.

Eräs henkilö kommentoi LinkedIn:ssä tekemääni postausta näin:

”Kuinka rohkeasti vielä voisi avata sitä, mihin kaikkeen sinun fasilitoiman tilan kautta voi päästä. Kuinka sinun kauttasi itse olen päässyt käsiksi omaan intuitiooni ja sielun puheeseen. Miten sinä olet johdatellut minua sen äärelle, mitä kaikkea elämä voi olla pintaa syvemmällä. ❤️🙏🏻 Tämän kaiken soisin myös muiden koettavaksi. 🔥”

Kirjoitus pysäytti. Ensimmäinen kysymys oli osuva, ja rehellisin vastaus on: en tiedä.

Tiedän, mihin se on vienyt aiemmilla kerroilla – myös muiden ohjauksessa – ja tiedän, että jokainen kerta on ainutlaatuinen, erityinen, syvä, pyhä ja hyvä. Tiedän, mikä voi olla mahdollista, kun ihmiset kohtaavat pelotta, sisäistä turvaansa ruokkien, itsenään pysyen, toista kunnioittaen, sydämellään katsoen ja kuunnellen, kaikkeen siinä hetkessä olevaan linjautuen.

Mutta ei, en tiedä, mitä kaikkea tällä kertaa aukeaa Tuomiston Kartanon tiluksilla – sillä siihen vaikuttaa jokainen paikalle saapuva.

Jokainen tuo mukanaan paljon, ja usein enemmän kuin he itse tietävät.

Ja siinä se jutun juju onkin! Tässä viikonlopussa erityisesti keskitymme näkemään ja tulemaan nähdyiksi niiltä osiltamme, jotka ovat syystä taikka toisesta uinuneet, uumoilleet ja odottaneet juuri tätä kohtaamista.

Tämän tiedämme: jokainen ihminen nostaa toisissaan pintaan eri asioita. Tietty katse voi kiepauttaa itsessä olleen ylösalaisin, toinen taas maadoittaa ja johdattaa täysin uuteen paikkaan itsessä samalla kun toinen herättelee, sohii ja sytyttää. Mutta entä jos tämä kaikki tapahtuu yhteisen intention tukemana, kannateltuna ja turvallisesti? Entä jos toisiaan katsovat asettuvat siihen tilaan, aikaan ja paikkaan himpun verran tietoisempina välillään väreilevästä kera yhdessä sovitun ihmettelyn kohteen ja keholla katsomisen kutsun?

Voinko minä johdatella näiden äärelle? Siihen uskon ja siihen luotan. Mutta jatkan aiheen parissa, koska kysymys alkoi sanoilla: ”Kuinka rohkeasti vielä voisi avata sitä...”

***

Alun kysymyksen esittänyt henkilö sanoitti omaa kokemustaan, mutta miten minä siis vastaisin?

Palaan jälleen sen erään kohtaamani Rosen-terapeutin tokaisuun:

”Kai sinä tiedät, että jokainen voi viedä toista vain sen matkan, jonka hän on itse kulkenut?”

Oma polkuni on poljettu tähän hetkeen Suomessa ja ulkomailla. Se on syntynyt kaikissa kohtaamisissa, niin kuin toki meillä kaikilla. Olen saanut työskennellä kaikkien ikäryhmien kanssa (kliseisesti vauvasta vaariin). Olen ohjannut lapsia, nuoria, aikuisia… laidoille lakaistuja, maahan muuttaneita, rikostaustaisia, huumeista eroon päässeitä, eri aloilla työskenteleviä, elämää nähneitä, pyörätuolilla ja ilman kulkeneita. Olen ohjannut erilaisia ihmisiä mm. ilmaisun, lattaritanssien, taiteen, teatterin, vuorovaikutuksen, tiimityön, asiakaspalvelun ja viimeisimpänä (työ)hyvinvoinnin saroilla.

Oma sisäinen kutsuni on kuljettanut minua kerros kerrokselta yhä syvemmälle ja tiheämpään maastoon. Pienin versioni, jonka muistan tässä elämässä, kaipasi ihmisten eteen. Siitä teinimpi versio ohjattiin ohjaajan paikalle. Muutaman vuoden päästä virta vei improvisaatioteatterin maailmaan, ja luulin pitkään, että siinä mennään ihmisen ytimeen vahvemmin kuin missään muualla (ja tarvittavan pätkän verran niin onkin…).

Sattumien sanelemana löysin neurolingvistisen prosessoinnin pariin, joka availi ajatusta, mieltä ja kehoa uudesta suunnasta. Mutta vasta kun sairaalaklovnerian kiehtova maailma pakotti ylittämään kehomieleen jääneen trauman ja kuin palkintona siitä, toivotti minut lopulta tervetulleeksi. Ja huikea opettaja Pedro Fabiao sulatti ”esteen” sellaisesta kohdasta itseä minkä en edes tiennyt olevan olemassa, tajusin, että matkani on vasta alussa. Vaan eipä löytynyt ”onni” sieltäkään. Aavistelin, että kehomieltä voi kuoria vielä himpun verran lähempää ydintä…

Ja niin maailma vei radikaalin rehellisyyden rinkeihin, ja sieltä Kaisa Peltolan luo penkomaan häpeän alkemiaa, heittäytymään johonkin sellaiseen, mikä oli todella tuttua ja kerrankin luvallista katsoa. Portugalissa toteutettu Kaisa Peltolan & Kirsti Kuosmasen retriitti keväällä 2023 avasivat oman kehoyhteyden ja äänen uudella tavalla. Meri antoi omia oppejaan, ja Maa lauloi. Aloin aavistella ihmisäänen paikkaa ja mahdollisuuksia itselleni uudella tavalla.

Ajattelen nyt, että indeed, meidän on tarkoitus muistaa. Siksi hymyillyttää, että aloin puhua kehostani menopelinä ja muistitikkuna jo kauan ennen kuin lähdin tietoisesti henkisen kasvun teille.

Nuo kaikki syväsukellukset johdattivat perhekonstellaation ja huikean Amita Riikka Lehden oppiin vuodeksi (näin aluksi, ja jatkoa varmaan on luvassa vielä jossain vaiheessa…) – ja sepäs oli tärkeä kokemus, monella tavalla. En ollut nimittäin missään aiemmin saanut kokea samalla tavalla, kuinka Elämä virtaa ihmisen läpi – kiinnittymättä, voimaksi kääntyen, solmuja availlen ja nöyräksi pistäen – silloin kun se ei jää tarinoihin kiinni. Kuinka keho tietää ja kertoo, kun sen äärellä malttaa ja viipyy.

Tai ehkä siihen oli ollut mahdollisuus, mutta minä en ollut sille valmis ennen tuota kohtaa.

Viime kesänä murtui jälleen uusi sisäinen kerrostuma – vanha umpisolmu raukesi, oma voima löysi uomaansa, ja jokin täysin uusi alkoi syntyä, kun osallistuin Cissi Williamsin luotsaamalle retriitille Glastonburyssa. Ja kokemus oli jotakin aivan muuta kuin mihin mielikuvitukseni ylsi ennalta. Se oli raadollisempi, maanläheisempi ja riisuvampi kuin odotin nimen ”Wise Woman Shaman Retreat” perusteella. Juuri hyvä. Paluu maanpinnalle. Mutta jälleen uudella tavalla.

Ja ei ole ollut helppoa, kevyttä ja selkeää. Kaikkea muuta. Mutta kaiken maailman möyrimiset, mustaan tervaan juuttumiset, kehoa ja mieltä riepotelleet, rikki repineet ja vanhoja haavoja suolanneet ja niihin sohineet ovat opettaneet (ja opettavat edelleen) – eivätkä ne ojan pohjien kyntämiset kestä enää niin kauan kuin joskus taannoin. Kuten Kaisa Peltola eräällä kurssillaan lupasikin: kokemaan suostuminen on lisännyt kykyä kannatella kaikenlaista. Ja nousta ylös nopeammin kun Elämä pistää polvilleen.

Enää en edes kuvittele, että Elämä voisi olla ikuista possujunailua. Koskenlaskut, vuoristoradat ja erilaiset sirkukset tulevat jatkumaan tästä hamaan tulevaan – mutta niissä pärjää paremmin kuin ennen kun on suostunut – ja katsonut kohti, ja tehnyt ”taikoja” sen kanssa, mikä tulee näkyväksi. Arkisemmin: moni etäälle tyrkkimäni, jopa pelkäämäni asia ja vaikeus onkin ollut muunnettavissa osaksi omaa voimaani. Ja se on lopulta auttanut tajuamaan oleellisia asioita itsestä – ”tiili kerrallaan”, kuten eräs asiakkaani sanoi. Ja sen kautta esimerkiksi omien rajojen ymmärtäminen ja niiden kunnioittaminen ovat nousseet nekin (nyt hieman toistan itseäni…) uudelle tasolle.

Tänä vuonna tulee täyteen 32 vuotta siitä, kun osallistuin elämäni ensimmäiselle ohjaajakurssille. Siitä lähtien tekemiseni, työni ja vapaa-aikani on kiertynyt jollakin tavalla ihmisen ohjaamisen maailmoihin. Minulle se on tarkoittanut loputonta itseni tutkiskelua, ihmisyyden ihmettelyä ja kyllä – erilaisiin kinkkisiinkin tilanteisiin päätymistä.

Elämän aaltoliike on keinuttanut ja keinuttelee edelleen sitä kohti, mikä on milloinkin totta – mikä ohjaa valintojani, sanojani – ja mitä kaikkea kehoni vielä voikaan kertoa ja paljastaa tästä kaikkeudesta, jossa tietoinen mieleni tavoittaa (yksin ollessa) vain murto-osan siitä kaikesta, mikä on.

En ole perillä. En ole valmis.

Mutta uskallan olla kesken.

Tällä hetkellä puran rintapanssaria, teräksisenä kiiltelevää esirippua ja erinäisiä muita rakennelmia sydämeni edestä. Josko pikkuhiljaa tämän ikäinen immeinen uskaltaisi luopua vuosien aikana kyhätyistä suojistaan – jälleen kerran: tiili kerrallaan, päättäväisesti & puskematta. Rakkaudella ja rauhassa. Uteliaana, mitä sieltä alta lopulta paljastuukaan…

Eräs näkijä sanoi minulle keväällä 2018:

”Sinä olet kehonäkijä.”

Koska sanat resonoivat ja tuntuivat todelta, otin ne omakseni ja viivyin niiden kanssa. Joten siitä lähtien olen tietoisemmin tutkinut, mitä se kehonäkijyys minun kohdallani voisi merkitä. Ja kyllä, nämä seitsemän vuotta ovat antaneet vastauksia, avanneet uusia näkymiä ja ymmärrystä – meistä ihmisistä.

Tämän hetken ajatukseni on, että me kaikki olemme kehonäkijöitä – ja ettei siinä ole mitään eriskummallista. Päinvastoin.

Gurujen aika on ohi. Nyt olisi yhteentulemisen vuoro ja siihen kollektiiviseen tietoon kytkeytymisen paikka – yhdessä. Ja siihen minä tänä keväänä kutsun sitä joukkoa, jolle tämä tuntuu todelta ja omalta. Tiedän, ettei heitä ole montaa – mutta tiedän, että he ovat. Ja heistä moni on jo löytänyt tälle lähteelle…

Oletko Sinä yksi heistä?

Ja niin, vastasikohan tämä yhtään tuohon alun kysymykseen siitä, mihin minun fasilitoimani tilan kautta voi päästä…? Saa kommentoida. 🙂

*** *** ***

SPRING-viikonloppu Tuomiston Kartanolla 11.-13.4.2025 lähestyy. Ilmoittautuminen päättyy 6.3. (tai jatkuu senkin jälkeen, mikäli saamme tarvittavan minimiryhmän kokoon määräpäivään mennessä). Löydät siitä tarkempia tietoja täältä.