Selkeyttä ja sekamelskaa

Lunta tupruttaa. Äsken selkeänä näkynyt tie katoaa kokonaan lumiaallokkoa muistuttavaan myräkkään kun edessä ajavat autot pöllyttävät pientareilla levännyttä puuterilunta ilmaan. Muutaman auton päässä kiitää suuri rekka, jonka takavaloilla vuorattu perä toimii kuin majakka. Ilman sitä en hahmottaisi laisinkaan, missä kohdassa tie menee. Kun välissä olleet autot sitten uskaltautuvat ohituskaistalle, pääsen lähemmäksi tuota enkeliksi nimeämääni menopeliä. Sen takaovessa lukee: eläinkuljetus.

Annan muiden ohitella ja ajan hissukseen ”majakan” vanavedessä – kunnes se laittaa vilkun päälle, ja pysähtyy jollekin seisakkeelle, ehkä päästääkseen pitkäksi ehtineen letkan edelleen.

Pienen hetken ajan tuntuu turvattomalta. Sitten tajuan, ettei lumi pöllyä yhtään niin paljon ilman rekkaa (paitsi Himoksen kohdalla, jossa lumitykit ovat saaneet ilman sakeaksi) ja ajokeli onkin aika mainio – pimeydestä huolimatta.

***

Huomaan aika ajoin kaipaavani selkeyttä. Sellaista, jossa tie näkyy eikä mikään sumenna silmiä (eikä ajatusta). Sellaista, jossa olisi turvalliselta ja vakaalta tuntuvat ”perävalot”, joiden perässä huristella yön keskellä. Ja joskus niin käykin. Useammin ei. Kaivattu tienraivaaja ei tule, toiveista huolimatta, itsen ulkopuolelta. Se saattaa kenties hetken matkaa, mutta näyttää sitten vilkkua ja vetäytyy sivuun kuten eilinen rekka, jolla on omat reittinsä ja aikataulunsa.

Huomaan myös ladanneeni useaan vuodenvaihteeseen ihmeellisen vaateen, jonka mukaan siinä kohdassa, keskellä pimeyttä ja jonkin asteista raukeutta & kohmeutta pitäisi kyetä asettamaan itselleen selkeät intentiot alkaneelle uudelle vuodelle. Epäonnistun joka kerta – koska raukeus, pimeys ja kohmeus – mutta teen sen silti. Paitsi tänä vuonna.

Tänä vuonna lupasin leikkiä todeksi tarinan, että jokaisen ihmisen uusi vuosi alkaa eri aikoina eli jokaisen omana syntymäpäivänä. Siltä minusta on tuntunut pitkään – ja silti olen toiminut toisin. Toisin sanoen tänä vuonna sallin tämän huuruisen hutun ja päivä kerrallaan etenevän elämän sellaisena kuin se on ilman painetta tietoisesti luoda juuri nyt, tammikuun pakkasissa jotain step-by-step -karttaa tämän vuoden virraksi.

Luotan kuin hullu, että Elämä kantaa ja tästäkin selvitään. Toistuva toteamukseni on se, että kaikki järjestyy – jotenkin. Koska niin väistämättä käy. Joka kerta. Lopputulos voi olla eri minkä onnistuin maalata ennalta mieleni kankaille, mutta jotenkin kaikki lutviutuu, löytää paikoilleen ja porskuttaa siitä seuraavaan paikkaan. Joka tapauksessa.

Se ei tarkoita, että lillun ja ”sluipailen” (kuten poikani sanoo). Kannan vastuuni ja säilytän toimijuuteni. Kuulostelen herkällä korvalla, minkä aika on milloinkin – mutta en puske enää väkisin. En suorita kuvastojen kuorikerroksia. En sovita itseäni johonkin sellaiseen, joka ei tunnu enää omalta. Tutkin uutta. Ihmettelen maailmaa ja sen ilmiöitä, ihmisten luomia systeemejä… Pyrin linjautumaan yhä tietoisemmin kaiken sen kanssa, jonka koen tässä hetkessä omaksi sydämen tasolla. Koska muuten vain kompensoin. Muuten annan sopeutumisohjelmiston tehdä tehtävänsä, jolloin jokin itsessä turtuu ja siirryn autopilotin armoille. Ei kiitos.

En sovita itseäni muottiin – mutta sovittelen ”muotteja” ja muotokieliä. Kokeilen, havainnoin, herkistelen ja heittäydyn. Tarjoilen tajuntaan erilaisia tarinoita, ja seuraan, miten siinä lausutut laskeutuvat – tai ovat laskeutumatta – minuun ja minussa.

Ja ehkä kevään tullen, oman ”syntymäkiertoni” alkupisteessä, voin sitten ladata niiden pohjalta uusin voimin intentioita, suunnistuskarttoja ja ohjenuoria seuraavalle vuodelle… (jos tarpeen)

***

Lumipöllyn piilottama tie sopi myös hyvin näkyväksi tulemisen teemaan, jota olen pyöritellyt – ja jolle olen ehkä tulossa allergiseksi. Tai koen, että se on saanut kummallisia muotoja. Ihmisillä on paine tulla näkyväksi – ja usein se tarkoittaa jonkinlaista ulostuloa sosiaalisessa mediassa. Voihan se olla sitäkin… ja entä jos tärkeintä olisi tulla itselleen nähdyksi? Siis että se tai ne osat itseä, jotka ovat jääneet vaille huomiota, saisivatkin muotoja ja määreitä, ääriviivoja, oikeuden olla. Ja toki se voi tapahtua some-postauksen avulla. Miksipä ei.

Sisäänhengitykselle on paikkansa. Samoin syville huokaisuille. Hellittämiselle. Yhteyden vaalimiselle. Kotiin palaamiselle. Laskeutumiselle. Lempeydelle.

Sanoille, joiden kanssa on helppo olla – ja asettua samoille linjoille.

***

Asetumme ”samoille linjoille” Tuomiston Kartanossa 11.-13.4.2025(!) kun noin kymmenen upeaa kulkijaa saapuu saman katon alle!

Luvassa on ainakin sisäisen turvan ruokkimista, tarinoiden kesyttämistä, luottamuksen lisäämistä (itseen ja muihin), tietoisuuden laajentamista sille sopivissa rajoissa, liittymäpinnoille painuneiden esteiden mahdollista purkamista, ei-tietämisen tilan luomista, siihen tilaan laskeutumista – ja sille avautumista, mikä tulee mahdolliseksi juuri niiden kesken, jotka asettuvat samaan tilaan sillä kerralla… (Tai sitten jotain aivan muuta!) Tutkitaan luovuutta ja luomista uudella tavalla, uudesta kulmasta – ja tehdään pieniä ihmeitä yhdessä.

Löydät aiheesta lisää näiltä sivuiltani.