”Jonain päivänä sut huomataan.”

Minkä totuuden (tai totuuksien) kanssa hakeudun harmoniaan? Mihin tarinoihin linjaudun – tai minkä kautta luon itseäni? Mitä vahvistan? Mistä luovun? Missä on minun paikkani tässä kaikessa?

Kuuntelin tänään (27.12.2024) hieman Anna Perhon julkaisemaa webinaaria ”Miten ylittää (työ)elämänmuutokseen liittyviä pelkoja?”, ja sehän sysäsi juttuja liikkeelle omassa päässä ihan huolella. Sitä hainkin – että saisin sopivan määrän sytykettä. Tällä kertaa hyvin pieni annoskoko teki tehtävänsä (vähäksi aikaa ainakin) ☺️

Sytykkeeni oli Perhon lause:

”…se pieni pelko persiissä, se vie sua eteenpäin – ja usko pois, se huomataan (…) Säilytä tämä asenne, niin jonain päivänä sut huomataan. Vaikka sä yrittäisit pitää kynttilääsi vakan alla, sä et onnistu siinä enää.”

…ja toki hänen aiempi kertomus oman työhistoriansa vaiheista kirvoitti kieltä ja mieltä kiitoradalle…

(JA kyllä, asiayhteyksistä irrotetut lauseet eivät ole viisautta. Joten jos haluat kokeilla, mitä sinussa lähtee liikkeelle, suosittelen kuuntelemaan webinaarin itse. 🧡)

”Jonain päivänä sut huomataan.”

Hmmm…

Tämä vie minut herkullisille apajille miettimään omia mittareitani menestykselle ja huomatuksi tulemiselle. Pääsen kiinni siihen osaan itseä, joka kokee edelleen olevansa neverheard-nobody, joka palaa yhä uudelleen ns. lähtöruutuun, aloittaa alusta ja päätyy joka kerta sellaiseen paikkaan, josta heittoistuin (?) viskaa jälleen alkuasetelmiin.

Kun ikää alkaa olla sen verran, että on aika jälleen hieman kriiseillä 😅 – vähän aikaa ainakin… niin sitä miettii väkisinkin omia valintojaan. Myös vuoden vaihteen lähestyminen aktivoi tuota samaa kaistaa, joten nyt on itsereflektoinnin tuplaturbo päällä. 🙃😅

Urapolustani (en pidä tuosta sanasta) on rakentunut vuosien aikana tempoileva, monisyinen ja monenkirjava soppa, joka syöksyilee milloin mihinkin suuntaan.

Toisinaan pääsen asettumaan ”altaaseen”, jossa kiitän kaikkia kertyneitä kokemuksia ja kuiskaan hiljaa itselleni, että ilman x, y ja z töitä en pärjäisi tässä kohdassa ehkä ollenkaan. Joten kudelma on itseäni viisaampi, ja elämän käsikirjoitus paljastuu pala kerrallaan omaan tahtiin.

Ennen oli toisin.

Entinen versio itsestäni tiesi mitä halusi. Tai ainakin se löysi ketterästi seuraavia virstanpylväitä, joita tavoitella ja joihin kiivetä. Tosin näin jälkeenpäin huomaan, ettei noissa voimallisissa tahtotiloissa ollut mitään kaikenläpäisevää visiota tai näkyä, ei ehkä edes punaista lankaa eikä varsinaista määränpäätä. Hah – siinäpä sinkoiluni salaisuus! 😅 jonka tajusin vasta tätä kirjoittaessani!

Minulta on puuttunut The Juttu.

Olen kulkenut valmiiksi tallattuja polkuja, ja matkustanut lopulta maailman ääriin tavoitellaksi osaamista, jolla saisin ”nimeä” kotimaassa – ja sen myötä töitä. Olen kirjoittanut kaksi kirjaa (kun sitä yhtä omakustannetta eikä niitä pöytälaatikkoon jääneitä lasketa) saadakseni jalansijaa oman alani työkentällä ja saadakseni ”keikkaa”. Olen opiskellut ”hieman” lisää ollakseni pätevä tekemään töitäni.

Eli tavoitteeni on koko ajan ollut löytää & saada töitä, joissa voisin toteuttaa itseäni – ja jossa kaikenlaiselle osaamiselleni olisi käyttöä. Ja näin on tapahtunut. Näin tapahtuu parhaillaan ja olen siitä syvästi kiitollinen.

Eli mitä kitisen?

Nykyinen eli tämänhetkinen versio itsestäni palauttaa yhä uudelleen sekä hyvästelemään aiempia itsen määritelmiä että luomaan aktiivisesti sitä uutta, joka minusta on vääjäämättä tulossa. Se pyytää minua tekemään sinunkaupat sen tosiasian kanssa, että mitkään ulkoiset saavutukset eivät takaa mitään, ne eivät määrittele minua eivätkä olemassaoloni arvoa. Se kannustaa luottamaan ja antautumaan, kuuntelemaan herkällä korvalla mikä milloinkin kutsuu – ja kunnioittamaan tällaisiakin hetkiä, joissa tuntuu, että on jälleen kerran eksynyt itseltään.

Todellisuudessa on vain linjautunut (ja linjaudun edelleen) yhä vahvemmin sen uuden itsen kanssa, jota ei vielä tunne.

Haluan uskoa, että kenties minutkin ”olisi huomattu” jos olisin malttanut/halunnut/saanut pysyä yhdessä ja samassa työssä ja ammatissa tähänastisen elämäni ajan. Se, että olen satsannut yli 20 vuotta improvisaatioteatterin ja teatterin maailmoihin – ja kyllä, saanut ”niissä piireissä” tietynlaisen tunnettuuden – ja sitten sulkenut sen oven kokonaan neljä vuotta sitten, on ollut omiaan paiskaamaan minut tähän pisteeseen, jossa olen nyt. Neverheard-nobody.

Haluan uskoa, että valitsemalla näin olen tiedostamattani vauhdittanut jonkin sellaisen syntymistä, joka tulee olemaan tulevina vuosina merkittävässä roolissa omassa elämässäni.

Haluan uskoa, että tämän käynnissä olevan sisäisen prosessin ja muutoksen jälkeen en enää kipuile sen kanssa, ettei minua ole huomattu jollain Disney-elokuvien kuvastoissa kuvatulla tavalla. Eli pääsen vihdoin eroon siitä hedelmättömästä haihattelusta, että minusta tulisi niillä mittareilla ”jotain”.

Haluan uskoa, että kasvan sellaiseksi versioksi itsestäni, jossa voin edelleen vapaasti toteuttaa ja ilmaista itseäni, vahvistaa puolia, joiden kautta voin palvella muita yhä paremmin – ja rauhoitun siihen paikkaan, joka minulle kuuluu mahdollistajana, tukijana, rinnalla kulkijana, kulisseissa rohkaisevana, ”siltojen” rakentajana – ja kenties vielä jonakin, jolle ei ole ole sanoja. Minun osani ei ole tulla sillä tavalla nähdyksi kuin romanttiset kuvitelmat, sosiaalinen media ja muut viestimet ovat saaneet uskomaan.

Sillä sairaallakin(?) tavalla olen kiinnittänyt kuin varkain oman olemassaoloni merkityksen suorituksiini, oman arvoni aikaansaannoksiini ja näkyväksi tulemisen elämän ainoaksi tarkoitukseksi – tai tienviitaksi. Olen määritellyt menestyksen taloudellisen aseman ja muilta saadun suosion mukaan. Ja kun niitä kumpaakaan ei ole vielä tiukunut tähän laariin, pieni ihmisen pala tuolla syövereissä on ollut kovin vakuuttunut tämän elämän merkityksettömyydestä.

Olen parjannut itseäni toistuvasti siitä, että en nyt tajua jotakin mitä minun jo pitäisi ymmärtää. Olen kokenut, että elämä valuu hukkaan tällaisessa sinkoilussa ja suunnan vaihtamisessa.

Ja tänään, tässä ja nyt valitsen (kuten niin monesti ennenkin) luottaa. Luotan, että kaltaiselleni hiukkaselle, höttöiselle ja hetkelliselle olemassaolon ilmentymälle on sittenkin vielä jotakin käyttöä tässä kaikkeudessa. Luotan, että esimerkiksi se työ, jota nyt teen – josta olen sydän sykkyrällä onnessani ja kiitollinen – on juuri se, mitä minun tällä hetkellä kuuluukin tehdä.

”Se, mihin huomiosi suuntaat, vahvistuu.”

Loppuvuoden aion palautella aktiivisesti mieleen vuoden aikana koettuja kohtaamisia, hymyileviä kasvoja, oivalluksia, suurentuneita silmiä, jaettuja tarinoita, niitä kohtia, joissa polulleni päätynyt ihminen on huokaissut syvään ja jakanut pieniä-suuria siirtymiä, liikahduksia – liikutuksia minun ja muiden paikalla olleiden kanssa.

On koettu liittymisiä, ja liittymättä jäämisiä. On ollut yhteyden kokemista, asioiden yhdistelyä – ja epämääräisiä langanpäitä, lillukanvarsia, sananparsia. On ollut puheensorinaa ja hämmentyneitä hiljaisuuksia. On ollut levottomuutta ja laskeutumista, suostumista, sallimista, yhteistä ihmettelyä ja jopa pieniä ihmeitä.

Niin siinähän se on: Elämän tarkoitus, täyttä tavaraa kaikki tyynni. Todistaa niitä lukemattomia erilaisia elämiä, valintojen verkostoja, vaiheita, tunteita, jumeja ja auki saatuja, kaikkea mitä ihmisyys on ja mahdollistaa. Eikä tehtäväni tässä elämässä tarvitse olla sen kummempaa, sen julkisempaa, sen huomatumpaa – ja silti, kenties, juuri ne pienet yhteiset hetket, hassut ja harvinaiset, kipupisteisiin painuneet, haavoja hellineet ovat olleet kaikkea sitä, minkä pitikin tapahtua. Kenties sen toisen ihmisen polulle pääsi raikas uusi tuulenvire, liikkeelle laittava laine, sisäisyyksiä lämmittävä sytyke, jota hän juuri sillä hetkellä tarvitsi – tai jonka todistaminen oli jollekin toiselle käänteentekevä juttu.

 

Ja merkityksellisyys syntyköön sille kaikelle suostumisesta.

Että Elämä itse saa tapahtua juuri niin kuin se itse haluaa, tänäänkin.