”Rakas toinen ihminen…”

Ole sellainen kuin minä haluan. Silloin minun on helpompi elää ja olla. Saan olla omalla mukavuusalueellani, ja ylläpitää harhaa muuttumattomuudesta. Sovi kuvastooni. Sovi itsekeksimiini sääntöihin ja raameihin, jotta voin leikkiä, että tiedän. Jotta voin kokea sisäistä rauhaa ja levollisuutta. Tuntemukseni pysyvät tuttuina, eikä mikään uusi ja yllättävä syöksy tajuntaani silloin kun en ole siihen valmis.

Kysy vain asioita, joihin minulla on vastaus. Herätä minussa ajatuksia, jotka ovat minulle turvallisia ja linjassa sisäisen tarinani kautta.

Auta minua kasvamaan, mutta älä vauhdita kasvuani. Opeta minua, mutta vain niin kuin minulle milloinkin sopii. Suojaa minua niiltä sanoilta, jotka liikuttaisivat vettäni, sysäisivät solukkoni villiin tanssiin ja vaatisivat toimimaan toisin. Säästä minut tunteilta, joita en voi hallita ja jotka syöksevät syviin vesiin. 

Tuo eteeni ainoastaan tilanteita, jotka tukevat hyvää oloani. Sellaisia, joissa voin hymyillä ja nauraa, tanssia ja olla hiljaa. Tuo vain kivoja kokemuksia. Monta. Peräkkäin. Koko ajan.

Jep.

On hetkiä, jolloin olen toivonut noin ihan sydämeni kyllyydestä. Kirjoittanut päiväkirjat pullolleen erilaisia rukouksia, joissa pyydän Elämää säästämään minut Elossa olemiselta kuvitellen, että en kestäisi sitä. Siis elämää itsessä. Olen käynyt kursseilla kasvattaakseni kykyjäni pysyä rauhallisena, ettei Elämä tuntuisi niin kovasti ja paljon. Olen opiskellut saadakseni selän kaarelle kaikenlaisista menetelmistä, joiden avulla minusta tulee entistä taitavampi väistelemään Elämää.

Mutta onneksi Elämä on viisas ja vahva. Se on sitkeästi viskannut minut milloin mihinkin tilanteeseen. Se on seisottanut väkisin tuulettimen edessä kun maailma tuuppaa tuotoksiaan päin naamaa. Se on laittanut ohikulkijoita kertomaan, neuvomaan, ripittämään ja repimään. Se on vetänyt mattoa jalkojen alta ja kuiskannut korvaan: ”kyllä sinä kestät” ja ”aina ei tarvitse olla niin reipas ja vahva”.

Niin hän muovaantui selviytyjästä soturiksi, jonka haarniska kasvoi paksummaksi kuin kivinen muuri. Itkujen nieleminen, sanojen säilöminen, tunteiden tuntematta jättäminen, toisten mieliksi tekeminen – itseltä eksyminen. Ja sisällä huuto: haluan olla Elossa.

Miten hieno onkaan se käsikirjoitus, joka kengänkärkiäni ohjaa ja käsistäni pitää. Tuuppii selkään ja silittää, seisoo tukena vaikka hämääkin toisinaan hiljaisuudella ja tyhjyyden tunteella.

Ja minä hengitän.

”En osaa ottaa vastaan… Haluaisin oppia ottamaan vastaan…”

”Mutta sinähän hengität. Jokaisella sisäänhengityksellä Sinä otat vastaan. Sinä osaat kyllä.”

Ja minä hengitän.

Minä hengitän sen kaikkeuden kanssa, johon kulkuni välillä vie. Hengitän sen sisään ja läpi lapojen alta. Annan tuntua ja olla tuntumatta. Annan olla ja viipyilen vielä hetken, kunnes huomaan jonkin olevan toisin. Ja sitten lepatan levottomana sen uuden äärellä, hengitän, todistan, katson kohti – kunnes kuvastus on jälleen jotain muuta.

Loputon virta. Keho sen kokemisen kanavana. Minä ja mieleni tietoiseksi tulijana, läsnä olevina, kanssaluojina.

Joten olisi hulluutta toivoa ja pyytää muita muuttumaan. Sen sijaan kiitän kohdalleni osuneista, helpoista ja vaikeista. En itse yletä jokaiseen kohtaan, joka kaipaa lannoitusta kasvulleen ja valokeilaa nähdyksi tullakseen. En huomaa millään jokaista mutkaa, varjoa ja laidoille lakaistua, jotka kaikki haluaisivat kuulua ja olla olemassa. Siihen(kin) tarvitaan toista ihmistä ja erilaisia elämäntilanteita.

Minä olen keskeneräinen. Olen kesken voidakseni toimia peilipintana kanssakulkijalle. Olen kesken voidakseni joskus olla se rosoinen kallio, jota päin on turvallista huutaa. Olen kesken sattuakseni sopivasti paikalle, kun jonkun tekee mieli neuvoa ja kertoa omaa totuuttaan, siivuja omasta todellisuudestaan ja tulkintojen saavistaan.

Annan sen tuntua. Vedän rajat ja vaadin, kun en juuri sillä hetkellä kestä isompaa lastia – tai kun huomaan, että olen sille kaikelle täysin väärä osoite. Jos haaviini tarttuu hankala hauki, soluihini sylkee kitkerä ja katkera, otan sille hetken ja katson lähempää: mihin osui, mihin tarttui? Ja kysyn sen oleellisen: onko tämä minun vai jonkun toisen?

Palatkoon takaisin kaikki se, joka on jonkun toisen.

Kiitos, että kävit.

Sillä jokaisessa käyneessä, päiväyksen ylittäneessä ja uutta kasvustoa ja rihmastoa luoneessa on jotakin minulle kuuluvaa. Jotakin, joka jollain tavalla kaikuu minussa, soittaa kelloja ja haluaa huomiota. Ja toisten taakkoja ei tarvitse omia.

Ja minun tehtäväni on seikkailla sisäisessä ja kokeilla erilaisia tapoja kannatella sitä kaikkeutta, joka kohtaamisissa aukeaa. Harjoittaa rohkeutta todistaa sitä rikkautta, joka sisälläni rempoilee ja riuhtoo, lempeästi ja lujasti. Olla auki kaikilla aisteilla todellisuudelle, joka on tässä hetkessä – juuri sellaisena kuin se on, syystä taikka toisesta.

Toisten puolesta ei tarvitse tietää, eikä edes ymmärtää puhki.

Joten…

Rakas toinen ihminen,

ole juuri sellainen ja siinä kohdassa, missä nyt olet. Jos kipuilet kanssani, kiitän luottamuksesta. Jos kiukuttelet juuri minulle, et ehkä voinut tehdä sitä missään muualla. Jos neuvot minua, julistat ja koetat muuttaa minua – anna minun ottaa vastuu siitä, mitä sanoillasi teen.

Voi olla, että puhurisi piilottaakin sisäänsä jotakin oleellista, joka minun olisi hyvä huomata – sinusta, minusta tai maailmasta. Luota, että tutkin sitä kyllä, mitä toit eteeni vaikka en juuri sillä hetkellä pystyisikään tarttumaan toimeen ja tekemään toisin.

Kenties omat tulkintojeni tunkkaiset linssit ja kuluneet korvatulpat, joihin tukeudun silloin kun en jaksa, muuttavat lauseesi linjat, vääristävät viestisi ja sotkevat sitä miten näen ja koen.

Joten elä ja ole elossa. Tunne. Hengitä. Älä muuta itseäsi minun vuokseni, ja toki saat niin tehdä, jos tahdot.

Kiitos myös siitä, että saan pysyä totena itselleni sinun kanssasi. Saan olla omalla puolellani, huolehtia rajoistani ja kyvystäni kannatella. Saan olla kesken ja harjoitella itsekin sitä Elossa olemista.

Saan olla huomenna – tai jo vartin päästä jotain muuta mieltä, jos sikseen. 

Kiitos rehellisyydestäsi, avoimmuudestasi, rohkeudestasi – ja siitä, että satuit polulleni. 

Näin sen piti mennä.

Kiitos, että olet.