Puoliksi pureskellun polku päivänvaloon

Lysähdän nojatuoliini ja kuuntelen.

Sisälläni laukkaa villihevosia muistuttava lauma suurella kedolla, vapaana ja vailla selkeää suuntaa. Niissä on voimaa ja tahtotilaa. Niillä on yhteys kerroksiin, joiden aavistan olevan olemassa, mutta joita en voi vielä piirtää kuvaksi. Ne ovat kuin silpuksi menneitä sanoja, jotka mielivät ulos mielipuolisesti ja vaativat huomiota ilman ideaa. Ja sallin niiden tulla – ja laukata. Sallin niiden supatella ja sihistä, sinkoilla ja sekoilla kuin viimeistä päivää.

Mutta tarvitseeko kaikkea julkaista? Siis mistä kaikesta tarvitsee tehdä julkista?

Ja vielä toinen ajatus siinä rinnalla: mistä kaikesta kannattaa tehdä julkista? Saako keskeneräistä kielipeliä ja puoliksi pureskeltua pistää jakoon?

Miksipä ei! Osa minua on totaalisen kyllästynyt erilaisiin aitoihin ja aidan seipäisiin, muureihin ja muratteihin, jotka rajoittavat ja määrittelevät erinäisiä asioita. Kuten sitä, mitä milloinkin muka kannattaa tehdä, sanoa – tai jättää sanomatta.

Kun eihän meistä kukaan lopulta tiedä. Vai tiedätkö Sinä? Ehkä.

Minä en tiedä.

En tiedä, mistä on kenellekin hyötyä. En tiedä, mikä on kenellekin tärkeää, edes oleellista millään tavalla. En tiedä, missä kohdassa toinen on ja mitä hän tarvitsee tai kaipaa. En tiedä, miten voisin palvella näissä näkymättömissä verkostoissa, syy-seuraus-suhteiden näennäisissä, kuvitelluissa ketjuissa. En tiedä, mikä johtuu mistäkin ja mikä minun osani on tässä näytelmässä.

En tiedä, joten päästän irti tarpeestani edes tietää.

Jos yrittäisin arvailla, loisin vain uuden tarinan, joka ohjaisi valintojani, vahvistaisi jotain mihin uskon ja mitä epäilen, ja joka ehkä hetkeksi tyydyttäisi draaman kaipuuta ja sylkisi sisäeritykseni suloiseen coctailiin jotain sellaista, mihin se on tottunut.

Joten en edes arvaile, vaan annan sen jonkin tai jonkun itsessä suoltaa sen mitä se haluaa. Pistän itseluomani sensuurin silppuriin ja annan kehoni niiden sanaparien palvelukseen, jotka tarvitsevat minua päästäkseen paperille

– ja jakoon.

***

Katson koko ajan lähempää sitä, miten väistämätön valuu kenttääni ja tekee minut päivä päivältä tietoisemmaksi siitä ainoasta rajasta, jolla pitäisi olla mitään merkitystä tässä maailmassa. Puhun siirtymisistä tuonilmaisiin. Hetkeen, jolloin kaikki pakerrus ja pyrintö valuu tyhjiin, ja itsestä jää jälkeen vain muutaman kymmenen vuoden mittainen kaiku.

Elämä on niin hauras ja lyhyt siihen, että jättäisi elämättä. Että jättäisi sanomatta, tuntematta, kokematta. Suostumatta kosketetuksi – ja koetelluksi. Niin, koska sekin on väistämätön osa tätä sielukasta ja soluisaa seikkailua. Matkaa, jonka aikana muisti palaa.

Ja sitten kun muistaa tarpeeksi, on aika jälleen unohtaa.

Ja unohtua.

Puhun valmennuksissani sujuvasti kehomielestä ja sen yhteydestä, ja törmään toisinaan tilanteeseen, jossa asiakas, ohjattava tai tilanteeseen tullut ei ymmärrä yhtään mitä tarkoitan – ja tunnen kiitollisuutta. Ne ovat niitä hyviä havahtumisia omasta kuplastaan kuulemaan, kuinka toiset todistavat ympärilleen ilmestyviä ja itseen kietoutuvia!

Se, miten Elämä kehoutuu ja ottaa lopulta määreiden muovaaman muodon, sellaisen, johon voi jotenkuten viitata suuhunsa eksyneillä sanoilla – tietoisena siitä, ettei se koskaan tavoita kokemusta kaikkineen, on hyvin yksilöllistä, uniikkia ja intiimiä.

Ja se on ihan ok, ettei kuulija tavoita taajuuksiani. Totuttelen parhaillaan olemaan se, jonka koulumaailma ensivuosinani karsi pois ja sovitti sovinnaiseen muottiin. Ja minä mukauduin. Koska kuvittelin saavani sitä kautta paikkani piiristä.

Mutta vaikka kuinka myötäilin, jokin kohta aina hiersi pintani rikki ja sai sisäisyyden kipuilemaan. Nyt ymmärrän, että niin tapahtui juuri siksi. Siis siksi, että myötäilin. Siksi, että luovuin siitä, mikä ja miten olin. Pienensin. Suurensin. Kuorrutin. Korostin. Piilotin. Pakotin.

Enkä koskaan oikein kokenut kuuluvani.

Ja sen kaiken piti tapahtua, sillä ilman niitä ihooni iskeytyneitä, sydänalaa sohineita, mielen huvipuistossa hullutelleita ja Elämän Virrassa viipyneitä en olisi tänään tässä, tällaisena ikuisesti porisevana patana katsomassa ja näkemässä maailmaa niin kuin sen näen ja koen.

Vasta nyt, kun pikkuhiljaa totuttelen ja opettelen olemaan yhä vahvemmin omassa totuudessani – ja tavassani esimerkiksi ilmaista itseäni (runsaasti, rönsyillen, sanoilla leikkien, täyteen ahtaen) – alan tavoittaa sitä, mitä olen kutsunut liittymiseksi ja yhteydeksi muihin. Alan kuulua.

Solukko kerrallaan annan kehoni muistaa sen, minkä se on tiennyt koko ajan, mutta minkä minä olen – mieliksi olemisen tarvetta tyydyttääkseni – lakaissut laidoille. Tai leimannut jollain tavalla vääräksi.

Ja keho vastaa.

Mitä enemmän sallin kehoni aistia, sitä enemmän se ”puhuu” kanssani. Ja mitä enemmän se ”puhuu”, sitä enemmän muistan. Tai siltä se tuntuu.

Jokin uusi kiipeää kinttujani pitkin ja vahvistaa varttani. Sen jykevä kumu soi lihassäikeissä ja saa suonissa virtaavan veden muistamaan sen, mikä siltä on ollut kiellettyä ehkä vuosisatojen ellei vuosituhansien ajan.

Ei, en tiedä. Vielä. Mutta tiedostan. Tunnistan. Ja sanon sille ”kyllä”.

Niin, että tarvitseeko – ja kannattaako – tästä tehdä julkista?

Kyllä. Sillekin.

Sillä haluan antaa ääneni sille voimalle, joka heräilee yllättävän monien jalkojen alla ja herättelee. Ja kenties, kenties ääneni on juuri se pieni aalto kaikkeudessa, joka kutsuu seuraavaa oman elämänsä laidoilla keinuvaa lähemmäksi keskikohtaa, sitä paikkaa, jossa jokaisen meistä ehkä kuuluukin olla.

Ja jossa jokainen jo on, mutta ei ehkä tajua olevansa.

Ja ehkä tajuaa, mutta vielä ujostelee.

Tai tajuaa, mutta ei välitä. Tai välittää, mutta luulee olevansa ainoa, joten jättää sikseen.

Minä en enää jätä. Enkä enää ujostele.

Ethän sinäkään?

Ethän enää?