”Sinussa on jo kaikki.”

Rakas, jo taajuuksille siirtynyt mummoni tokaisi minulle teinivuosina, että ”ei se maailma kuule tule tekemällä valmiiksi.” Myöhemmin, noin 15 vuotta myöhemmin eräs opettajani totesi, että ”sinussa on jo kaikki.” Sen jälkeen neuvoja onkin sadellut useammasta suunnasta.

Luo rutiini. Pura rutiini.

Syö vähemmän. Syö paremmin.

Ole yksin. Liity ryhmiin.

Pysähdy. Pysy liikkeellä.

Erilaisten ohjenuorien ja sääntöjen viidakkoon voi eksyä, varsinkin jos yrittää olla kympin tyttö ja suoriutua niistä jokaisesta täydellisesti. Päättymättömät (ja välillä täysin päättömät) tiet vievät lopulta saman tajuamisen taajamille, jossa ihmisen on pysähdyttävä ja todettava, että hän on ainoa, joka tietää, miten asiat hänen kohdallaan ovat. Tai näin on käynyt minulle. Monta kertaa.

Neuvojia riittää.

Tieni varret pullistelevat tietäjistä, pätijöistä ja päällepäsmäreistä, joista jokainen myy samaa tuotetta: opastusta, joka vahvistaa puhujansa omaa mukavuusaluetta ja totuutta. Parhaimmillaan se toki tarjoaa pysähtymisen arvoisen peilipinnan, joka voi antaa eväitä kasvuun ja kehitykseen, sekä houkuttelevan heijastuksen siitä, että joku toinen olisi jo ratkaissut arvoituksen ja itse voisi vain huokaista ja toistaa saman perässä ilman sen suurempia ponnisteluja.

Siksi minä ostan self-help-kirjoja. Siksi osallistun luennoille ja kursseille vuodesta toiseen. Että voisin istua valmiiseen pöytään ja valaistua. Muka.

Haluan olla perillä ja levätä, vaikka samaan aikaan en meinaa malttaa pysähtyä – enkä varsinkaan meinaa kestää tyhjyyden tunnetta, sitä ”silleen jättämisen” paikkaa. Lepattava levottomuus lennähtää olkapäille alta aikayksikön, sihisee suonissa ja pakottaa pakomatkalle. Se tekee minusta soturin ja selviytyjän, jolle kaikesta tulee haasteita, jotka täytyy selättää.

Tiedän paljon, mutta etsin silti lisää tietoa – itseni ulkopuolelta. Luotan tutkittuun tietoon, vaikka tiedän, että tutkimuksen rahoittaja rajoittaa, valittu näkökulma vaikuttaa ja että ihminen ei edes pääse kaikkeen tietoon käsiksi vaillinaisten aistikanaviensa kautta.

Olen maksanut oppiakseni, oivaltaakseni ja löytääkseni ratkaisuja. Olen maksanut, että minulle sanotaan, ettei ratkaisuja ole. Olen maksanut siitä, että minua kuunnellaan – ja minulle on maksettu, että minua kuunnellaan. Olen tullut kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Ja olen tullut torjutuksi, torutuksi ja ulosajetuksi.

Olen maksanut siitä, että minun puolestani tiedetään ja nähdään jopa tulevaan. Olen humaltunut huomiosta ja olen janonnut sitä lisää. Olen nähnyt vierestä, miten korokkeelle kiivetään ja kuinka sieltä tullaan alas – kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Olen kokenut samanarvoisuutta ja eriarvoisuutta, hierarkioita ja hikisiä, arkisia aarioita.

Olen pysähtynyt ja minut on pysäytetty. Olen lopettanut ja aloittanut alusta. Kipuilen ja kieriskelen keskeneräisyydessä vaikka tiedän, ettei valmista tule. Jokainen päätepiste on vain välietappi. Jokainen päätös on uusi alku.

Tiedän lopulta kovin vähän. Olen tullut tutuiksi tiettyjen asioiden kanssa, ja se määrittää, mitä muuta minuun voi ajallaan asettua.

Eri asiat ajavat eteenpäin eri aikoina. Ne sytyttävät, sammuttavat, sumentavat ja syleilevät. Herättävät tunteita ja tuntemuksia. Kätilöivät kokemuksia, ajatuksia ja kasvun paikkoja. Ihmisenä olemista.

Niin. Entä jos kaikki on jo sanottu?

Entä jos kaikki on lopulta hyvin yksinkertaista, ja ihminen itse on tehnyt monista asioista – ja arjestaan monimutkaista erinäisillä pyrinnöillään päästä ymmärryksessä ylemmäksi kuin näissä nahoissa on mahdollista?

Entä jos kaikkea ei ole tarkoituskaan ymmärtää – ja tietää?

Entä jos olemme sivuuttaneet Elämän mysteerin niin kauan, että olemme eksyneet itseltämme?

Entä jos kaikki on jo sanottu – mutta ei koettu?

***

Leikin ajatuksella vielä tovin.

Entä jos meissä on jo kaikki?

Entä jos tuon näkökulman omaksi ottaminen ei tarkoittaisikaan passiiviseen paikkaan pysähtymistä vaan uudenlaisen toimijuuden toteutumista? Jos se tarkoittaisikin olemisen tapaa, jossa villi vapaasukellus suuntautuu kehon kerroksiin, syviin syövereihin, ja niissä sykkiviin saagoihin? Jos se tarkoittaisikin tilaa, jossa tietoisuuden sallisi seikkailla sisäisessä maailmassa, kuvissa ja ja kokemuksissa ja jossa jokainen solu sisältää kaikki kaivatut vastaukset.

Entä jos onkin mahdollista hengittää esiin ikiaikaista ja unohdettua, herätellä muistoja, joissa mieli ei muista olleensa paikalla? Ja tarjota syli sen kaiken kokemiselle – ns. tuntemiselle nahoissaan – jolle ei aiemmin ole ollut tilaa tai voimavaroja?

Matkustin tänä kesänä 2024 Glastonburyyn ja Stonehengelle. Sulattelen kokemaani edelleen. Eli jos tämä teksti tuntuu hapuilevalta ja hataralta, se johtuu vain siitä, että sanat eivät ole vielä löytäneet paikoilleen. Jokin uusi on alkamassa, tekeytymässä, hautumassa.

Ja se on ihan okei niin.

”Kesken kaiken” on hyvä paikka.

Sillä ”sinussa on jo kaikki.”