Kohtaamisen kaksi kasia

Ihmisen ihmeellinen menopeli. Ja ah, miten vähän siitä lopulta tiedämmekään – tai vaikka tietäisimme, niin ymmärrys ei meinaa pysyä perässä.

Mutta me haluamme ymmärtää. Kaiken.

Niin, että tietämisemme pääsisi (muka) maaliin ja jokin tulisi (muka) valmiiksi. Että voisi (muka) tuntea olevansa perillä ja ennen kaikkea oikeassa.

Eräs viisas on kirjoittanut, että on monia totuuksia mutta vain yksi todellisuus. Vai menikö se toisinpäin?

Kun ajelin tänään erään valmennusryhmän luokse – ja kalkattelin ajomatkalla itsekseni mielen ja kielen päältä ilmoille ajatuksiani valmennuskerran aiheesta (ikään kuin tyhjentääkseni pajaston, jotta voin kuunnella ja kuulla paremmin asiakkaiden äänet) – jokin jysähti jälleen uuteen paikkaan itsessä (rakastan niitä hetkiä!!).

Otetaan muutama kylvövaihe taaksepäin niin pääset (ehkä) kyytiin paremmin.

🍀***🍀***🍀

Aloitin valmennushommissa noin vuonna 2000. Ensimmäisten, vuorovaikutustaitoja käsittelevien luentojen dioihin sisältyi tuolloin kuva, jossa kerrottiin tilanteeseen vaikuttavista ”tasoista”. Ne olivat henkilö A:n tietoinen ja tiedostamaton ja henkilö B:n tietoinen ja tiedostamaton.

Tuolloin sen ”tiedostamaton” oli itsellekin sitä itseään = täysin tiedostamatonta, joten dia käytiin yleensä läpi todella nopeasti. Olin todennäköisesti löytänyt kuvan jostakin kirjasta ja kokenut sen hyödylliseksi kun koetin selittää, että vuorovaikutuksessa tapahtuu paljon erilaisia asioita.

Tärkeä askel pitkällä polulla.

Sitten hujahti varmaan yli 10 vuotta ennen kuin osallistuin työpajaan, jonka ytimessä oli tuo kahdeksikko. Teimme ainoastaan yhden harjoituksen koko päivän aikana: siinä hengitettiin tietoisesti niin, että huomio oli sisäänhengityksen aikana pään yli kaartuvassa osassa, ja uloshengityksen aikana alalenkissä, joka koukkasi jalkojen alta. Tietoisen hengittämisen harjoituksia tehneet tietänevät, että niillä saa aikaan aika voimakkaita kokemuksia. Sitä se oli ainakin minulle. Tajusin muun muassa, miten paljon oman kehon sisällä tapahtuu, miten informaatio kulkee – ja miten vähän lopulta ymmärsin. Mistään.

Muutamia vuosia tuon jälkeen klovneriaopettaja Ami Hattab (josta olen kertonut jo joskus aiemmin) teki minuun lähtemättömän vaikutuksen piirtäessään yhtäkkiä ilmaan tuon saman, ihmeellisen kahdeksikon. Ensin hän piirsi sen klovnin ylle osoittaakseen, missä kohdassa vuorovaikutuksen aikana kloville tarjottu impulssi eteni – vai etenikö lainkaan. Hän pystyi ikään kuin nappaamaan kiinni siitä, mikä siirtyi sanattomasti läpi ihmisten välisen tilan klovnilta toiselle ja takaisin. Hän pystyi osoittamaan, milloin virta oli jatkuvaa ja milloin se pysähtyi kuin seinään. Hän pystyi kätilöimään ketterää kommunikointia lähes kirjaimellisesti ”käden käänteessä”.

Siitä lähtien koulutusdioihini on sujahtanut välillä kuva, jossa kaksi kahdeksikkoa kieppuu ihmishahmojen yllä – ja kolmas kasi kellottelee ihmisten välissä vaakatasossa. Ja tänään tuo kaikki todella jysähti (anteeksi toisto, mutta sana kuvaa tilannetta parhaiten) itsessä uuteen kohtaan!

Mikä kaikki onkaan liikkeessä ja vaikuttaa kohtaamisen hetkellä, halusimmepa tai emme. Ja mikä tuleekaan mahdolliseksi, kun oppii seuraamaan noita liikeratoja – edes hetkittäin – vuorovaikutuksen aikana.

Sisäinen, sanaton dialogi, tuo sitkeä sisäinen hissi, joka penkoo eteen asetetun peilin (toinen ihminen) inspiroimana kellarin nurkista tilanteeseen sopivaa shaibaa (eli shittiä, eli käsittelemätöntä ja vaille huomiota jäänyttä jätettä – you know…) ja tuo sen kauniisti kuin tarjottimella katsottavaksi kera kitkerien kaasujen ihan siihen silmien eteen – ja sumentaa/vääristää/vääntelee samalla sitä mitä korvista, silmistä ja ihohuokosista holahtaa systeemiin sisään seuraavalla ”vaaka-kasilla”.

Ja kuinka puolestaan ne läpikatsotut, omaksi otetut viemäriverkostojen tukot ja täytteet muuttuvatkin voimaksi ja virraksi kohtaamisen aikana. Sieltä kumpuaa ja kieppuu kannattelun voima, sellainen pakoton, läsnäoleva ja kohti katsova, joka ei tuomitse, toru eikä torju – vaan avaa sylin ja antaa virrata. Se vapaa virta kyllä edelleen kiskoo solukkojen syövereistä muistoja ja mielikuvia, ja tuo ne tilanteisiin – ja tunteisiin, mutta kun sen kaiken kanssa voi hengitellä pelotta, oman settinsä ja shittinsä omistaen, niin avot – ollaan uuden äärellä!

Kiitos noiden kohtaamisen kahden kasin, ihmiselle tarjoutuu tilaisuus muistaa, käsitellä asioita, jotka ovat uineet liiveihin ja liuenneet laineisiin odottelemaan oikeaa hetkeä. Siellä ovat ne tuntemattomat tunteet, joita on väistelty voimavarojen vähäisyyteen vedoten. Siellä ovat ne kokematta jääneet, omat ja toisten, joita on saanut kerätä milloin mistäkin.

Ja sitten, sopivan henkilön (peilin) saapuessa, se palaa ja palauttaa mieleen, kieleen ja kehon kerroksiin, aktivoi uudelleen kuin kysyen: katsotaanko nyt tämä yhdessä? Otetaanko opiksemme? Kasvetaanko piirun verran pidemmiksi aikuisen paikassa? Käytetäänkö hyödyksi vai siirretäänkö uusintakierrokselle henkilökohtaisen avaruuden kiertoradoilla? Koska kokematta jäänyt, tuntematta pois työnnetty, tutkimatta tallottu palaa niin monta kertaa, eri muodoissaan, kunnes se saa sille kuuluvan huomion. Periksiantamattomia ovat poislakaistut, ja miten mielellään ne antaisivat voimansa kantajansa käyttöön…

Eli on oma, sisäinen dialogi – hermosto kuljettaa aivoille informaatiota minkä ehtii. Samaan aikaan toinen kasi kiskoo kehojen kentistä lisää dataa – haluttiin tai ei – ja sen kyydissä kieppuu tunteita ja tuntemuksia, sanomatta jääneitä sanoja, tekemättä jääneitä tekoja, aikeita, haluja, toiveita, tarpeita… Ja kummankin kasin aalloilla voi surffata! Voi tehdä tietoisen valinnan kuulostella sitä kohtaa, jossa oma viesti kenties tavoittaa toisen osapuolen, osuu ja uppoaa – tai ihmetellä, miten se yhteinen, jaettu kasi nikotteleekin ja pätkii täysin. Ja SEN sanoittaminen avaa polun päitä! Se mahdollistaa uudenlaisen yhteyden luomisen, oikeasti kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, yhdessä kasvamisen ja kokemisen, luottamuksen syvenemisen.

Ihmisenä ihmiselle. Itselle ja toiselle.

***

Tämän verran osasin tätä kaikkeutta tässä hetkessä sanoittaa. Sopukoissa tosin suhisee, kihisee ja pörrää edelleen – eli jotain vielä tekeytyy. Palaan siis asiaan kun sanat ovat valmiita ottamaan jonkin muodon. Nyt on hyvä näin.