Yleinen

Valmentaminen on (pään sisäistä) tiimityötä

Se, että jokaisen valmennuskerran jälkeen kokee olevansa keltanokka, on varmaan (kierolla tavalla) se voima, joka pitää minut lajin parissa vuodesta toiseen.

Ihmisten parissa tehtävä työ on peilitalo, ikuinen oppimisen polku, uusien ovien ja kurkistusikkunoiden kiirastuli, tuhansien kysymysten aarrearkku vastausten sijaan, loputtoman kasvun mahdollisuus ja villitsijä. Se kuiskii milloin mistäkin suunnasta muina seireeneinä ja supattelee vanhoja virsiä uusin säkein, vetää maton alta ja pistää polvilleen juuri silloin kun kuvittelee nousevansa kukkulalle.

Polvet ruvella, hikikarpalot otsalla, lihakset maitohapoilla hän hengittelee ja aloittaa alusta. Yhä uudelleen ja uudelleen, tavoitellen jonkin sortin katharsista tai ylipäätään jotain, mitä tässä lajissa ei ole olemassakaan. Tässä ei tule valmista. Eikä tässä tule valmiiksi. Ikinä.

Koska on kyse ihmisenä olemisesta.
Ja tarkemmin: ihmisenä ihmisten keskellä. Seassa. Vieressä. Takavasemmalla.
Mutta läsnä.
Aina läsnä.

Ja ah, miten se osa itsessä, joka nauttii siitä miten palaset ovat ilmassa ja laskeutuvat joka kerta eri tavalla, hihkuu tälläkin hetkellä. Se humaltuu siitä mahdollisuuksien merestä, joka sille avautuu jälleen tämän yhden kokemuksen jälkeen. Kuvitelmien kotisatama, pikkuinen poukama avautuu kiihkeänä villiksi valtamereksi noin vain.

Ja mukana on se osa itsessä, joka on tullut jo vähän vanhaksi, ja toivoisi, että edes joskus olisi vähemmän puhetta, enemmän tekoja – ja että osallistujat voisivat tilasta poistuessaan kokea, että kyllä kannatti ja olipa selkeä, hyvin mietitty kokonaisuus.

Vaan kun sitten on se kolmas osa, joka kyllä tekee suunnitelmia – mutta on kovin ketterä luopumaan visioistaan ja halukas antautumaan hetkessä avautuvalle virtaukselle ja kentälle (kiitos kymmenien impron parissa vietettyjen vuosien). Se on kuin räätäli, joka loihtii (omasta mielestään) uusia vaatekappaleita – noin vain – ja parsii yhteen sellaisetkin kankaan palat, joiden kuosit ja kohokuviot eivät ensi silmäyksellä satu lainkaan samaan muottiin.

Itse asiassa, nyt kun mietin, minun pään sisäisessä ohjaustiimissä onkin aika paljon porukkaa hommissa 😂, että ei ihme, jos joskus tuntuu, että vauhti huimaa ja Koponen putoaa itse kyydistä. 😅

Ytimessä onkin joka hetki, se, millä silmillä tilannetta katsoo – millä asetuksilla Elämän eteen tuomaa katsoo? Millaiset odotukset ja ennakko-ohjelmoinnit ohjaavat valintoja ja tulkintoja? Mistä syntyy tyytyväisyys? Milloin on päästy maaliin – kenenkin mielestä?

Ja miten tulla sinuiksi oman keskeneräisyytensä kanssa.
Yhä uudelleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *