Ulkopuolisuuden tunne ja liittymisen tarve

Tuttavallinen tervehdys. Katson hymyileviä kasvoja ja ihmistä, joka kertoo, että ”mehän nyt on tunnettu vaikka kuinka kauan! Meillä on useita yhteisiä tuttavia!” Mielen sisäisen kovalevyni kirjastonhoitajat seisovat paikoillaan. Kukaan ei kipitä kansioiden perään, sillä yksikään kello ei niin sanotusti soi. Kunnes henkilö vaihtaa asentoaan ja näen hänen sivuprofiilinsa toiselta puolelta. Aivokuorella humahtaa ja muistikuvien tulva sokeuttaa minut hetkeksi. Samalla meinaan melkein pudota penkiltä. Tajuaminen on niin voimakas kokemus. Nyt näen hänet, alle kouluikäisen pellavapään ja hänen unohtumattoman hymynsä!

Sitten muistan ensikohtaamisemme ja päädyn huutamaan: ”Oi niin ne s**tanan täit siellä kesäleirillä!”

Lopun päivän hymyilen ja hykertelen.

Illalla mielen arkistojen kätköistä on löytynyt muutakin: ulkopuolisuuden tunne. Se, miten minusta tuli hetkessä ylimääräinen ja kolmas pyörä. Viikon kestänyt päiväleiri tuntui vuoden mittaiselta rangaistukselta.

Vuosien varrella ulkopuolisuus sanoitti itseään monella eri tavalla mielessäni. Joskus se oli ulkonäön määrittelyä (olen liian lihava ja ruma). Joskus se löysi selityksen älykkyysosamääristä ja koulumenestyksestä. Joskus se vaan raippasi armottomasti kyselemällä, että miten näin monella tavalla viallinen yksilö voisi koskaan oikeasti kuulua mihinkään?

Ulkopuolisuuden tunnemyräkkä myös varmisti, että se tulee tunnetuksi. Oli helpompaa kokea erillisyyttä kuin yhteyttä. Siinäpä se ydinkysymys onkin: mitä Yhteys on? Miten ihmiset liittyvät toisiinsa muuten kuin halaamalla ja hymyilemällä? (Kuvittelin oikeasti pitkään, että seksi on lopulta ainoa tapa liittyä ja kokea yhteyttä toiseen ihmiseen. Kuinka väärässä olinkaan…onneksi.)

Neljäkymmentä vuotta mainittua kesäleiriä myöhemmin Elämä heittää minut siis miettimään aihetta uudelleen eri näkökulmista.

Se kutsuu tutkimaan Yhteyttä ja yhteyden luomista, liittymistä ja niitä estäviä elementtejä. Löydän sisältäni sanaparin: ”suojaa vai siltaa?”. Alan ihmetellä asiaa ääneen eri tilanteissa. Kuukausia myöhemmin setti täydentyy. ”Esteitä vai eliksiiriä?”

Ihmeellinen käsikirjoitus jatkaa kudelman avaamista taidokkain kääntein. Keväinen retriitti tarjosi jo tuhdin annoksen liittymisen harjoittelua ja esteiden purkamista, mutta ehkä tärkeimpänä se todisti, miten useat (naiset) kokevat samoin!

Ja kuin varmistaakseen, etten ohita tätä tilaisuutta, Elämä kilauttaa sähköpostiini (aivan muutama päivä sitten) viestin. Mikä auttaisi ulkopuolisuuden tunteeseen? kysyy kirjoittaja, joka kauniisti virtauttaa kollektiivista kauttaan ja antaa kasvot aikamme yhdelle suurimmista kummallisuuksista.

”Sanon heti, ettei minulla ole yhtä autuaaksi tekevää vastausta tai taikanappia – JA jaan mielelläni oman stoorini ja työkalupakkini.” vastaan.

Ja hengitän. Hetken aikaa on pakko pyöritellä toista isoa teemaa: toisen ihmisen auttaminen. Mikä auttaa toista? Mistä olisi toiselle hyötyä? Onko minusta oikeasti mitään hyötyä? jne. (Palaan tähän auttamisen ihmeelliseen maailmaan erillisessä kirjoituksessa ehkä joskus.) Mutta sitten sormet kulkevat kuin itsekseen ja ruudulle kehkeytyy kirjoitus (johon teen tässä yhteydessä pieniä muutoksia/korjauksia ja lyhennyksiä – jep, alkuperäinen oli piiiiitkä vastaus…):

Luulen, että tunne on tutumpi ja yleisempi kuin tiedetäänkään. Elämme maailmassa, jossa olemme ikään kuin kasvaneet erillisyyteen ja sitten koetamme kaikin keinoin kurotella kohti yhteyttä ja kuulumisen tunnetta, vaikka sen pitäisi olla jokaisen synnyinoikeus ja jopa itsestäänselvyys. Kaisa Peltola on kirjoittanut kirjan ”Häpeän alkemia – erillisyydestä yhteyteen”, joka avaa ilmiötä ja kokemusten sumaa (tai on avannut minulle) hyvällä tavalla. Eli jos esimerkiksi koulumaailma on opettanut (kuten se on tehnyt ainakin omina aikoinani 80-90-luvuilla) häpäisyn kautta asioita, siitä jää jälkiä, esteitä, ja solmuun menneitä kehollisia kokemuksia.

On luotu aika harhainen kuva siitä, mitä yhteys muihin ihmisiin on ja miten se ikään kuin saavutetaan. Harhaa se on siksi, että yhteys kyllä on koko ajan – meidän täytyy vain itse tulla sen tieltä pois. JA tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Been there, done that – ja opettelen edelleen.

Olen nyt 46-vuotias, enkä ole ehkä koskaan vielä kokenut pitkäkestoista kuulumisen kokemusta missään. Eli kärsin tai elän jatkuvassa ulkopuolisuuden kokemuksessa, tavallaan. Se, mikä on vuosien varrella muuttunut, on se, että en enää tuomitse itseäni siitä. En vaadi, että pitäisi olla toisin. En kuvittele, että kaikki muut kokevat jotain ihmeellistä yhteyttä koko ajan, koska olen päässyt näkemään, miten moni sitä kaipaa ja sitä kohti kulkee tietämättä (ehkä) tarkalleen mitä he tavoittelevat tai toivovat.

Minun on supervaikeaa liittyä muihin naisiin. (…) Niin kuin Kaisa Peltola toteaa, synnymme kaikki kylmään syliin. Raakaa tekstiä, ja tavallaan kovin totta. JA näin ollen eheytyminen voi tapahtua, kun saa korjaavan ja korvaavan kokemuksen siitä, että tulee hyväksytyksi muiden naisten silmissä ja saa osakseen hyväksyvää, lempeää kosketusta, jossa ei ole mitään taka-ajatuksia. Tämä on yksi tapa, eikä varmasti sovi kaikille. Minua se auttoi alkuun.

Toinen ja tavallaan voimallisempi apu on tullut konstellaatiotyöskentelystä. Olen ollut tekemässä konstellaatioita Kaisa Peltolan ja Amita Riikka Lahden (taivaltaja.fi) kanssa. Olen parhaillaan Amitan konstellaatio-ohjaajakoulutuksessa, ja siksi myös sen pauloissa juuri nyt 😊

Lisäksi olen hyödyntänyt NLP:tä eli neuro-lingvistista prosessointia, jota olen opiskellut vuodesta 2008 lähtien. Ja käyn edelleen terapiassa/työnohjauksessa, joka hyödyntää NLP:tä osana työskentelyä. Minulle se on toiminut symbolisen mielikuvatyöskentelyn ja kehollisuuden ansiosta. Näistä kun on harvoin mahdollista puhua.

Ulkopuolisuuden kokemus karttaa sanoituksia, se sinkoilee kehossa ja hermojärjestelmässä.

Apua on tuonut hieman myös sensomotorinen valmennus, jota mieheni tekee. Eli ihmisen hermoston ymmärtäminen ja sen tajuaminen, että kehossani on automaattisia toimintatapoja, jotka ohjaavat valintojani tavallaan tietämättäni. Ja niitä päälle jääneitä refleksejä on mahdollista purkaa treenin avulla. Jälleen kehollinen reitti yhteyden kokemiseen ja rakentamiseen. Jos tuo kiinnostaa, suosittelen mieheni sivuja: Aistien Armoilla (https://aistienarmoilla.weebly.com/).

Ja se on tärkeää (minä koen tärkeäksi) todeta, että sinussa ei ole mitään vikaa. Mielen esteet ovat siellä syystä. Ne tekevät voimallista suojaustyötä. Pulmaksi ne tulevat silloin, kun niiden ns. parasta ennen päiväys on mennyt ohi ja turvaudumme tai ylläpidämme (usein tiedostamattamme) täysin hyödyttömiä suojamekanismeja. Ja se on ihan ok, ja todella luonnollista.

Niiden kanssa pärjää pitkään ja sitten kun itse havahtuu, että hitto, nyt elämäni rattaissa on joku turha kepukka haittaamassa menoa, on aika toimia. Ja silloin tulee hetki etsiä niitä itselle sopivia keinoja. Joko sukeltaa juurisyihin kiinni (kuten konstellaatiotyöskentely tekee) tai purkaa kehollista ohjelmointia (Rosen-terapia, NLP, sensomotorinen valmennus jne.) tai rakentaa tuetusti ja systemaattisesti korjaavia ja korvaavia kokemuksia, joiden kautta mielen ja kehon uudelleen ohjelmointi tulee mahdolliseksi.

Ulkopuolisuus kumpuaa mun ymmärryksen mukaan aina jostain traumasta – joita meillä kaikilla on, eri kokoisina ja eri vahvuuksilla. Eli siksi juurisyiden etsiminen ja niiden eheyttäminen tarvittaessa saattaa tuolla vapautta ja tilaa toimia toisin. Ennen sitä työskentelyä kehomieli tuuttaa ja toistaa samaa kauraa vuodesta toiseen.

Joskus työskentelyksi riittää sen tunteen ja kokemuksen kanssa istuminen, läpihengittäminen, hyväksyminen, salliminen

– ja jos sen vielä tekee turvallisen ihmisen avustamana niin että hän pitää tilaa ja luo turvaa sille läsnäololle, niin avot! Näistä kun ei tarvitse selvitä yksin! Itse olen ainakin päässyt usean ”kätilön” ja tilanpitäjän ja auttajan kanssa pidemmälle kuin mihin olisin ikinä yksin yltänyt.

Kannustan myös löytämään oman heimon edustajia ❤

Heitä ei tarvitse olla monia. Määrä ei korvaa laatua. 😊 Mutta SE on hoitavaa kun saa viettää aikaansa niiden kanssa, joihin PYSTYY liittymään ja joiden kanssa yhteyden kokeminen on luonnollista. Eli SITÄ kokemusta vahvistamalla yhä uudestaan ja uudestaan, jotta sen voi alkaa tunnistaa myös muualla.

Ei ole tarkoitus, että kehomielemme lepäisi kaikkien ihmisten äärellä.

Toiset ovat sähköankeriaita ja sellaisia rajumpia opettajia milloin missäkin asiassa, eikä heidän tiimiinsä tarvitse mennä tullakseen paremmaksi ihmiseksi. Itse asiassa keho on hurjan viisas näissä asioissa, ja joskus ulkopuolisuuden kokemuksen tunnistaminen ja tunnustaminen ja sen kunnioittaminen saattaa olla upea pelastus kiusallisista kasvun paikoista, joihin ei juuri siinä hetkessä ole valmis – henkisesti eikä fyysisesti. Ja se on ok.

On todella ok olla itsensä puolella. Itselle totta. Aina.

Ja apua on hyvä hakea, kun omat keinot ja voimat tuntuvat loppuneen (ei ne koskaan oikeasti lopu, mutta tunne saattaa hetkittäin olla niin penteleen todellinen, että sen ostaa kympillä ja sitten siihen uskoo sokeasti.) Eli vastaus on aina itsellä – joskus sen vastauksen esiinkaivamiseen tarvitaan apukäsiä.

(…) ensi”hoitona” sanoisin, että teit jo ison askeleen kohti jotakin muuta kun kirjoitit minulle! ❤ Loit yhteyden. Kurotit poispäin ulkopuolisuuden kokemisesta. Kiitän luottamuksellisesta jakamisesta. Kiitos, että olin sinulle tarpeeksi turvallinen, että pystyit avaamaan kipeää kokemustasi. Arvostan. (…) Ja tuo, jatkossakin, että avoimesti sanoittaa omia haasteitaan ja kasvun kohtiaan. Keskenhän me olemme kaikki. Saatat yllättyä kuinka monet ihmiset kokevat oikeasti tismalleen samoin mitä kuvasit.

Jumissa on hyvä olla välillä.

Ja kun sen sallii sellaisenaan, jotain maagista tapahtuu. Ei tarvitsekaan olla toisin. Ja hups, tunne saattaa muuttua kun jokin tulee nähdyksi. Kuorma kevenee. Piilottelu ja häpeän verho väistyy millin muualle. Pienin askelin.

You can do this!!
Toivon sinulle kaikkea parasta!!
Ja kirjoittele toki kommenttia, oliko tästä sinulle mitään iloa. Ei ole pakko olla.

Sainko kaiken kuulostamaan liian yksinkertaiselta? 

Palaan nöyränä sen kysymyksen äärelle: mikä auttaa ihmistä? Jokin minussa on alkanut uskoa siihen, että kaikki – ihan kaikki – kokemukset ovat meidän puolellamme, meitä varten – ja osana Elämämme polkua syystä. Ne treenauttavat, tutustuttavat, opettavat, kysyvät, pysäyttävät, kiihdyttävät, viihdyttävät, johdattavat ja avaavat. Ja jokin minussa uskoo, että tietyt asiat luuppaavat, kiertävät kehää niin kauan itsepintaisesti, kunnes niiden ”todellinen” anti on lypsetty loppuun ja jokin itsessä on toisin. Jokin tavassa katsoa kohti, kulkea ja kokea on toisin.

On lopulta aika mahdoton tehtävä avata omaa kipuaan toiselle siitäkin huolimatta, että hänellä on omat tuskansa ja taistelukenttänsä, mielensä miinat ja merenkäynnit. Jostain syystä ulkopuolisuus on yksi viiltävimmistä sagoista, joita systeemimme pyörittää sitkeästi täällä tallaavien läpi. Sen mukana möyrii yksinäisyys ja erillisyys – harha, joka kummasti tuntuu tutummalta kuin se, että oikeasti kokisi kuuluvansa joukkoon, liittyvänsä kanssakulkijoihin ja olevansa osa tätä valtavaa kokonaisuutta.

Kiitos mm. käymieni klovneriakoulutusten, olen havainnut itsessä (ja ihmisissä) kolme kehon kerroksiin koodattua ”liittymää”, joiden kautta toiseen voi ottaa yhteyttä.

1. Ylimpänä fyysisessä kehossa on pää eli niin sanottu kontrollikeskus. Mieli voi liittyä mieleen. Sanat voivat sukeltaa suusta suuhun ja sieltä sisäisen puheen hokemiksi. Tarkemmin ajateltuna tämä taso jakautunee mielen ja KIELEN yhteydeksi… Joidenkin kanssa juttu luistaa ja ollaan täysin samoilla aalloilla.
2. Seuraavana alaspäin laskeutuessa, edelleen fyysisessä kehossa, on sydämen taso – ja sydämen yhteys. Tästä puhutaan paljon. Sydänkeskus on auki tai aukenemassa (kuten NLP Trainer-opinnoissa tuli tutuksi) ja kyllä, on mahdollista hengittää sydämestä sydämeen – ja kokea Yhteys. Arastelen lisätä tähän sanaa Rakkaus, koska se painii omassa sarjassaan ja syleilee näitä kaikkia kerroksia. Mutta joo, voidaan puhua toki myös rakkaudesta.
3. Mutta on vielä kolmas, joka minua kiinnostaa erityisen paljon. Se edellyttää sisäisen turvan tilaa ja lujaa luottamusta, lempeää kutsua läsnäoloon. Eli alimpana, eikä jollain tavalla enää pelkästään fyysisessä kehossa, on luottamuksen taso. Se on tila, johon jokainen voi laskeutua, ja josta käsin voi antautua kokemaan toisen ihmisen kenttää ja kantamaa. Hengitellä pelotta yhteistä hetkeä ja antaa itsen vaikuttua. Siinä hetkessä on kaikki. Ja sillä tasolla kohdut keskustelevat (mutta se onkin sitten taas ihan toisen kirjoituksen aihe.)

Ihan varmasti joku toinen jäsentelee tätä muulla tavalla. Ja ihan varmasti minäkin olen tästä taas vuoden päästä jotain muuta mieltä (ehkä jo huomenna!). Ja ihan varmasti listaan voisi lisätä muitakin liittymiä, yhteyden luomisen väyliä – ja noilla pääsee alkuun. Tunnistuspisteitä itsen tutkimiseen – ja sen tärkeimmän(?) yhteyden syventämiseen…

Yhteys itseen.

Sillä etäisyys itsen ja toisen välillä on tasan niin suuri kuin etäisyys itsen ja Itsen välillä. Niin tokaisi joku viisas joskus, ja sai minut vakuuttuneeksi.

Sitä elän todeksi. Mitä enemmän ”teen töitä” itseni kanssa, mitä enemmän suostun kehouttamaan ja tuntemaan kaikenlaisia tunteita ja tunnustamaan kaikenlaisia puolia itsessä ja muissa, sitä helpommaksi vuorovaikutus, ihmisten sekaan meneminen ja yhteyden aistiminen tulee (paitsi niinä päivinä, jolloin se on hankalaa – ja nekin päivät tarvitaan).

Eli suojaa vai siltaa? Esteitä vai eliksiiriä?

Kaikelle on aikansa. Kaikelle on paikkansa. Ehkä myös tälle kirjoitukselle?