Yleinen

Potentiaalista ja keskeneräisyydestä

Tiedätkö, mikä on sinun ainutlaatuinen lahjasi maailmalle?

Sinä.

Aloitin lauantaipäiväni katsomalla Gaia-kanavalta dokumentin: ”Discover the Gift – it’s why we’re here”. Se oli… lähes kaksituntinen tykitys ja koonti kaikista mahdollisista kliseistä ja itsestäänselvyyksistä, joita moni taho toistelee mantran tavoin. Tein silti muistiinpanoja (eli piirtelin samalla) ja eksyipä muistikirjan sivuille muutamia sanojakin, jotka resonoivat. Mutta miksi ihmeessä käyttää aikaansa sellaiseen, joka ei varsinaisesti tuota uutta tietoa tai mistä ei näin ollen ole mitään hyötyä?

Kenen ajatus tuo oli? Miksi kaikesta pitäisi olla jotain hyötyä? Miksi vain tiedon kartuttaminen olisi arvokasta?

Oman uteliaisuuteni herätti se, miksi yhä uudestaan ja uudestaan asetun näiden samojen pohdintojen äärelle? Mikä osa minusta haluaa kuulla samat asiat kerta toisensa jälkeen? Mihin tarpeeseen se vastaa?

Aloin hahmotella mielessäni kuvaa, jossa tietoa kaatuu päähän (ja kehoon) joka suunnasta eri muodoissaan jatkuvana virtana. Mieli tietää, ymmärtää ja jopa tunnistaa monia asioita – ja syvin osa itseä tietää sen kaiken jo ennen ”kaatamisen” hetkeä. Mutta mitä ihmettä on siinä välissä? Miksi tieto ei kehoudu? Miksi se ei laskeudu siihen kohtaan, joka yhdistää ikiaikaisen ytimen tämän hetken tietoiseen mieleen? Kuinka toimia sillanrakentajana sisäiselle ja ulkoiselle maailmalleen niin, että jokin konkreettinen muutos toiminnan tasolla vihdoin tapahtuisi?

Voisin oppia tunnistamaan oman potentiaalini. Voisin vihdoin tunnustaa oman potentiaalini. Osaisin keskittää energiani – huomioni ja kaiken tekemiseni oman ”lahjani” tuomiseen tähän maailmaan…

Olen saanut kuulla monia kertoja eri ystävieni sanomana, miten selkeältä kaikki tekemiseni vaikuttaa. Heille (ei kaikille) on syntynyt mielikuva, että minulla olisi jokin suuri suunnitelma, johon kaikki valintani kietoutuvat pala kerrallaan. ”Sinullahan on selvät sävelet! Tiedät mitä haluat ja mitä kohti olet menossa!” Se ei vain tunnu siltä.

”Haluan tuntea olevani elossa. Haluan, että Elämä voi ilmentää itseään minun kauttani niin kuin on tarkoitettu.”

Mieli maalaa horisonttiin isolla pensselillä, ja kyselee konkretian perään: miten?

Toivon, että olisin tallentanut johonkin tarkemmin ne (työ)tilanteet, joissa olen kokenut flown. Tai että olisin tehnyt muistiinpanoja hetkistä, jolloin ohjaukseeni osallistunut on tokaissut:”Pia, tämä on se sun juttu!” tai ”Kiitos, että teet tätä!” tai ”Tätä sun täytyy tehdä enemmänkin!” Ne kaikki ovat olleet (tai olisivat nyt jos…) huikeita johtolankoja oman elämän polun ”poirotointiin”…

Hyväksyntä, vapaa virtaus ja tietynlainen vallattomuus – ja ehdottomasti tekemisen ja toiminnan vapaaehtoisuus. Ja se, kun näkee, miten toisen ihmisen silmät syttyvät ja koko olemus ikään kuin herää henkiin!

Terhi Vedenkivi muistutteli omassa blogikirjoituksessaan siitä, että entäpä jos olemmekin ihan väärässä? (17.3. ”Entä jos olen väärässä?”; http://vedenkivi.fi/blogi/) Niinpä. Aikaan sidottu tieto. Ei-tietämisen tila. Itse luodut illuusiot, somen hämmentämät mielipiteet ja lopulta omiksi omaksutut uskomukset ohjaamassa valintoja mm. sen suhteen, mihin suuntiin voin katsoa kun mietin, mikä minusta tulee isona. Mikä tai kuka olen?

Luin (tai ahmin) aikoinaan Ken Robinsonin kirjat The Element: How Finding Your Passion Changes Everything (2009) ja Finding Your Element (2014) kertaistumalta. Koin olevani asian ytimessä. Sittemmin sytyin mm. kirjailija, tarinankertoja Rainbow Eaglen luennoilla siitä, miten aikoinaan heimot tukivat jäseniään oman potentiaalinsa selvittämisessä. Muut tunnistivat pienen kulkijan lahjan maailmalle, ja häntä alettiin tukemaan tehtävän täyttämisessä.

Olisipa moinen luksusta tänäkin päivänä… (vai olisiko sittenkään?)

Aiempi versio itsestä tiesi nämäkin paremmin. Olin perfektionisti-suorittaja, jolla oli selvät sävelet ja hyvä suunnitelma – kunnes kaikki osat siitä oli taaplattu tappiin saakka eikä elämä mennytkäään enää omien kuvitelmien mukaan. Elettiin vuotta 2017. Toinen kirjani oli juuri julkaistu. Jokin muuttui. Jokin murtui. En osannut enää unelmoida. Ja Elämä kuljetti silti. Se tarjoili upeita oppimisen areenoita. Se kutsui tutkimaan omaa tekemistä pintaa syvemmältä ja näytti, ettei tässä ole ollenkaan kaikki. Tämä on vasta alkua.

Siitä saakka olen harjoitellut suostumista. Olen opetellut siirtämään Elämän ohjauspisteen sinne missä se varmaan on koko ajan ollutkin (ja missä sen kuuluisi olla?): syvälle sisääni, kaikkien määriteltyjen kerrosten tuolle puolen. Aiempi versio itsestä määritteli ja oli olemassa ulkoisten suoritustensa kautta. Silloin myös unelmat ja suuntaviitat poimittiin itsen ulkopuolelta. Oli aivan uusi suunta sukeltaa syvyyssuunnassa johonkin sellaiseen, mihin kukaan muu ei voinut antaa kuin omia arvauksiaan tueksi (tärkeää sekin!).

Ja jostain sieltä uumenista löytyy ”heimo”, jolla on kaikki kaivatut vastaukset. Gurujen aika on ohi. On aika astua itse oman elämän pääpomon paikalle ja ottaa vastuu.

Sillä matkalla olen edelleen. Tai itse asiassa tuntuu, että The Matka on vasta alkamassa! Nämä kuluneet viisi vuotta ovat huuhtoneet ja heitelleet, koetelleet ja kyselleet, tarjoilleet makupaloja ja teasereita siitä, mikä kaikki voisi olla mahdollista. Olen onnekseni löytänyt huikeita opettajia, ”kätilöitä” ja kokemusten sanoittajia, joiden avulla olen uskaltanut olla jotakin, minkä sisimmässäni tiedän omakseni mutta jonka äärellä uloinkerrokseni vielä ujostelee.

Juuri tänään tuntuu hyvältä olla keskeneräinen, jakaa mm. omat videon virrassa rustatut kirjoitusvirheet (kuvassa) ja olla ihan ulapalla sen suhteen, mikä minun The Gift onkaan.  Yhtä kuutamolla olen sen kanssa, mihin tämä kaikki johtaa. Ja hyvä niin.

Aina ei tarvitse tietää (eikä olla oikeassa). Riittää, että elää kaikilla aisteillaan uteliaana – ja antaa Elämän ilmentyä jokaisessa hetkessä sellaisena kuin sitä huvittaa. Pala ja piirros kerrallaan. Näin on nyt.

One Comment

Vastaa käyttäjälle Simo Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *