Palautumistaidot – vai palauttamistaidot?

Tämä talvi on ollut minulle jonkinlainen välitila. Vakituinen työni päättyi viime vuoden lokakuussa, ja sen jälkeen olen tutkaillut ihan tosissani, mihin suuntaan energiani ja tekoni seuraavaksi? Mitä haluan edistää, kehittää ja oppia? Mikä minusta tulee isona?

Valmistuin palautumisvalmentajaksi keväällä 2021, ja olen sen jälkeen tasaisin väliajoin pohtinut siihen liittyvää tematiikkaa. Pähkäilyt kietoutuvat ketterästi aiempiin mietintöihini. Havahduin nimittäin 20 vuotta sitten yliopisto-opintojeni yhteydessä siihen, että teatterimaailmassa on vakava puute. Sieltä löytyy kyllä lukuisia metodeja siihen, miten rooli rakennetaan, mutta yksikään teoreetikko ja teatterin tekijä ei ole pureutunut siihen, miten rooli puretaan?

Kehittelin asian tiimoilta vuonna 2012 oman kyhäelmän, jota testailin erään harrastajaryhmän kanssa vajaan vuoden ajan yhden näytelmäproduktion yhteydessä. Oleellista oli ensin hahmottaa, mikä on kenenkin lähtöpiste. Kuka minä olen ilman roolia ja roolejani? Eli piti tunnistaa niin sanottu kotipesä. Paikka, jossa saa olla oma itsensä. Tila, jossa keho rentoutuu ja mieli on luottavainen ja levollinen. Tietyiltä osilta voisi  puhua mukavuusalueesta, siitä tutusta ja turvallisesta, jossa on kaikki voimavarat käytettävissä ja asetukset kohdillaan.

Kun lähtöruutu on selkeä, voi lähteä surutta seikkailuun – sillä silloin on aina olemassa paikka, jonne palata, jos tarinan käänteet menevät liian jännittäviksi…

Palautumistaidot tähtäävät samaan harmoniseen ja voimauttavaan paikkaan, jossa ihminen voi elpyä elämänsä haasteista ja hallitsemattomista kuormista. Mutta pelkkä kehon rentouttaminen ja hetken hengittely ei automaattisesti vie maaliin. Täytyy tunnistaa, mikä itseä kuormittaa ja mikä näin ollen on sitä kuormaa keventävä ja taakkaa tasapainottava ”toimenpide”.

Jos olen istunut koko päivän tietokoneen ääressä, en palaudu tapittamalla Netflixiä sohvan nurkassa vaan lähtemällä metsälenkille. Jos olen kuunnellut muita ihmisiä monta tuntia ja seikkaillut hälyn keskellä, en palaudu kuuntelemalla podcasteja tai edes ystävän puhetta vaan sulkeutumalla yksin hiljaisuuteen (vaikka siellä metsälenkillä). Jos olen kiiruhtanut, kipittänyt, toimittanut ja touhottanut koko päivän paikasta toiseen, en palaudu menemällä kuntosalille tai tehokkaalle jumppatunnille suorittamaan sarjoja vaan pysähtymällä ja paikoillaan pysymällä, patjalla pötkötellen tai saunan lauteilla loikoillen. Vastakohdissa on viisautta…

Mutta kun sekään ei toimi noin vain, jos se kotipesä ja palautumisen syli on kadoksissa.

Luonto tietää ja osaa homman hienosti. Syksyllä korjataan satoa ja päästetään irti upeista luomuksista. Talvi levätään luvan kanssa, kerätään voimia ja annetaan uuden kukoistuksen tekeytyä rauhassa mullan uumenissa, lumipeitteen alla piilossa. Kevään tullen kurkistellaan, rohkaistutaan ja aloitetaan avautuminen – näkyväksi tuleminen. Ja kesällä annetaan palaa täysillä. Ollaan aivan levällään esillä ja pistetään parasta mitä tammenterhon sydämeen on jossain vaiheessa koodattu ja kirjoitettu.

Syklisyys.

Tasapainottavat teot.

Lupa levätä. Lupa luoda. Lupa kukoistaa.

Tämän ajan työelämässä ihmisillä ei ole kateissa pelkästään siemenen (ja sydämen) syvä tieto ja viisaus. Monilta (myös minulta tällä hetkellä) on päässyt käsistä se punainen lanka ja kyky katsoa tätä hetkeä pidemmälle. Titteleitä on vaikka muille jakaa, mutta jokainen niistä kumisee tyhjyyttään – tai sitten muutama niistä kiinnittyy kummallisella kudoksella suoraan identiteettitasolle. Lause ”Minä olen…” täydennetään koulutuksen tai nykyisen ammatin mukana tulleella nimikkeellä. Unohtuu, että ”Minä” on paljon muutakin kuin kiire-saagan suhinoissa liikkeelle saadut suoritukset.

Olisiko siis oleellista – tai ainakin ihan hyvä vaihtoehto – keskittyä palautumisen suorittamisen sijaan palauttamistaitojen kehittämiseen ja kehouttamiseen? Että osaisimme ensin vain pysähtyä ja sitten:

• palauttaa itsemme ”maan pinnalle”, omaan kehoon, läsnäolevaan ja lasna olevaan tilaan (ettemme niin herkästi uskoisi uutisten luuppaamaa, palavereissa paukutettua, someen suollettua tai sitä omaa sisäistä kommenttiraitaa, joka raikaa raipparadiona tiukkojen paikkojen tullen)
• palauttaa itsemme uhrin ja marttyyrin paikoilta vastuunkantajaksi (kohtikatsojaksi, aikuiseksi ja toimijaksi)
• palauttaa omat voimavarat tarpeen tullen
• palauttaa kiitokset ja kannustavat sanat kaverille (myös itselle vähintään kerran päivässä – koska miksipä ei?)
• palauttaa muille kuuluvat (tunne)taakat ja tarinat takaisin heille kenelle ne kuuluvat (ettemme ottaisi omaksemme jotakin, jonka alkulähde on kenties vuosisatojen – tai lähimarketin kassajonossa kiukutelleen selän takana. Eli tähän liittyy myös itsessä esiinnousevan tutkiskelu ja itsetuntemus: mikä on omaa ja mikä jonkun toisen?)

Mitä paremmin olemme palautuneet arjen kuormasta sitä paremmin pystymme palauttamaan voimavaroja, tiloja ja itselle tosia tekemisentapoja. Sillä ainakin minulle yksi palautumisen parhaista mittareista on luovuus – eli uuden luominen, kirjoittaminen, maalaaminen, mutta myös uudenlaisten tapojen haltuunottaminen, uusien ihmisten kohtaaminen, yhteyden luominen itseen, muihin ja maailmaan.

Ja siitähän se sykli lähtee uudelleen liikkeelle luonnollisesti ja kauniisti. Pelkkä ”Minä olen” riittää välillä oikein mainiosti (ja on kaltaiselleni kulkijalle hiton vaikeaa uskoa, joten harjoittelen yhä ja edelleen). Ei-tietämisen tilaa tulee vaalia. Sisäistä turvan tunnetta tulee rakentaa itse säännöllisesti. Radikaalisti rehellisenä itselleen, ja omalla puolellaan pysyen – omia puoliaan pitäen, rajoista huolehtien, erillisyydestä yhteyteen pyrkien.

Mitähän lumen alta paljastuu kun kevätaurinko pääsee porottamaan oikein kunnolla?