Kehotuksista ja kehouttamisesta

Pääsin tekemään muutamien nuorten kanssa videota, jossa keskusteltiin erilaisuudesta. Että mitä se on, mitä se heille tarkoittaa ja miten se ilmenee arjessa? Puhuttiin myös samanlaisuudesta ja omanlaisuudesta. Nuoret totesivat, että se on ihmisten oma epävarmuus, mikä aiheuttaa haasteita toisten kohtaamisissa. Heidän mielestä ihmisten pitäisi siis olla itsevarmempia, jotta he sietäisivät ja sallisivat enemmän erilaisuutta. Kun kysyin, miten sitä itsevarmuutta voi lisätä tai mistä se rakentuu, sain lisää ohjeita: ”Sun täytyy vaan hyväksyä ittes sellasena kuin sä oot.” – ”Sun pitää rakastaa ittees.” – ”Jokaisen täytyy tehdä se työ ittensä kanssa.”

Tarkennuksia ei herunut. Ja kuinka olisi voinutkaan, sillä samat lauseet raikaa aikuisten puheissa ja postauksissa. Nyökyttelemme näille kehotuksille, ja hörppäämme kupista lisää kahvia. Lähetys loppuu siihen ja on aika vaihtaa aihetta.

Pistin itseni piinapenkkiin ja aloin tentata kunnolla. Mitä oikein odotan? Jotain ohjekirjasta, jota seuraamalla jokainen voisi kokea autuuden ja tulla paremmaksi ihmiseksi? Itsekin eräänlaisen self-help-opuksen koonneena tiedän, että tehtävä on mahdoton. Kuulemani mukaan vain yksi on tehnyt kirjaan kirjattuja harjoituksia omassa elämässään. Me emme kaipaa ohjeita emmekä neuvoja keneltäkään – vaikka janoamme tietoa siitä, miten maaliin päästään (tai miten joku on päässyt maaliin…). Eli mikä avuksi?

”Jokaisen täytyy tehdä se työ ittensä kanssa.”

Jep. Mutta mistä aloittaa? Ja mitä ihmettä ”se työ” tarkoittaa? Käytän tuota ilmaisua itsekin välillä, joten mihin viittaan? Tänään tuolla lumipyryssä pyyhältäessä määritelmä asettui mielen mutkiin jotenkin näin: Se tarkoittaa sitä, että ihminen kehittää kykyään – jokainen valitsemallaan tavalla – suostua Elämälle. Eli työn tekemisen jälkeen on mahdollista olla kokonainen, tunteva olento, joka pärjää myös pahoina päivinä itsensä kanssa, eikä kaada syyttä suotta sisäänsä padottua, käsittelemättä jäänyttä kuonaa muiden päälle. Puhun kohtikatsomisen lihaksiston harjoittamisesta. Kyvystä laajentaa kohtaamisen kenttää.

Tulee mieleen blenderi, johon on vuosien varrella varattu ihania ainesosasia tulevaa smoothieta varten. Tosin blenderiä ei ole missään vaiheessa pyöräytetty. Sinne on vaan lisätty banaania, pähkinää ja spiruliinaa kunkin ajanjakson trendaavien reseptien rohkaisemana. Maistiaisia ei ole otettu, koska eihän se vielä ole valmista… Siinä se odottaa keittiön pöydällä… Alimmat hedelmät ovat jo kasvattaneet uutta elämää itseensä ja tuoksu on sen mukainen. Tiedämme, että siellä on paljon sellaista, joka täytyisi heittää pois, mutta hommaan ryhtyminen tuntuu työläältä. Vaan hajupa kulkee mukana. Se levittää sieraimia työpaikalla ja kiristää kasvon lihaksia. Sanojen mukana syljetään sitä kitkerää ja katkeraa muiden päälle, eikä vastaanottaja oikein tiedä, mikä siihen silmäkulmaan milloinkin roiskahtaa.

Otetaan mukaan uusi sana: yhteys. Kirjoitin siitä jo aiemmin, ja siihen ajatteluni kiertyy näköjään yhä uudelleen. Jos yhteys mielen kielen ja kehon välillä on poikki (syitä on satoja, ja useat niistä saattavat ulottuvat sukupolvien yli), yhteyttä itseen ei ole. Eli siinä tapauksessa ”se työ itsensä kanssa” on tuon yhteyden uudelleenrakentamista. Siitä se lähtee. Mitä enemmän siltaa rakentaa, esteitä purkaa ja putkia rassaa, sitä lähemmäksi ihminen pääsee itseään – ja sitä lähemmäksi toinen voi tulla (konkreettisesti ja kuvainnollisesti). Sillä mitä vähemmän triggeröidyn toisten blendereiden herkuista, sitä enemmän minulle tulee tilaa kohdata, olla läsnä ja kannatella omaa tilaa – jotta toisella on tilaa olla.

Ja onpas se haastava homma! Kaisa Peltola puhuu ja kirjoittaa siitä, miten me synnymme kylmään syliin. Ei siis ihme, että olemme vieraantuneet omasta luonnostamme, ja erillisyydestä on tullut muka luonnolista. Ihmisen yhteys luontoon (myös omaan todelliseen ihmisluontoon) on hukassa. Eli tässä on kyse aika massiivisista, mutta ei mahdottomista, työmaista kunkin kohdalla.

Mukana kieppuvat väistämättä palautumistaidot (ja palauttamistaidot!) ja voimavarojen aktivointi. Jos oma blenderi on piripintaan täynnä päiväyksen ohittanutta kauraa, siihen ei kerta kaikkiaan mahdu muiden raakasuklaat eikä rusinat.

Eli joskus siihen blenderin puhdistukseen tarvitsee apuvoimia – ja se on todella ok. Sehän on yhteyden luomisen ensi askel kun tunnistaa, että omat kädet ja kyvyt eivät riitä. Ihminen tulee tietoiseksi omista todellisista tarpeistaan.

Jos omien tarpeiden nimeäminen tapahtuu vain ajopelin (kehomieli) yläohjaamossa eli mielen tasolla, ne sävyttyvät väistämättä aiemman (trauma)ohjelmointimme oikuilla, tarinoiden tuomilla tulkinnoilla, triggeripisteiden parahduksilla ja niiden käynnistämien selviytymismekanismien tarjoilemilla pikakaistoilla.

(Hengästyttääkö? Kyllä. Jatkan silti…ja koetan omistaa tämän tarinan hieman enemmän, etten päädy julistamaan kaikenkattavana totuutena jotain sellaista, joka on totta vain minulle…)

Kehotuksista koetun kehouttamiseen

Kun siis saan yhteyden omaan kehooni, luon väylän, jota pitkin voin kuulostella siellä sikiäviä tarpeita. Ja kun tila on turvallinen, voin hengittää noita kerroksia lähemmäksi pintaa – ja jossain kohdassa jopa sanoittaa tarpeitani muille. Sieltä samasta syvästä paikasta nousee myös se lempeä läsnäolo ja luottamuksen tila, jonka turvin voin entistä tietoisemmin rakentaa itselle turvallista kokemisen (ja elossa olemisen) tilaa. Eli valjastan huikean tarinankertojan (mieleni) tilan luojakseni kun tiedän, mitä tarvitsen missäkin hetkessä – ja mistä tarpeeni kenties kumpuaa. Kaikkea ei onneksi tarvitse ymmärtää – ja jotkut tarinat tuovat tilaa hengittää.

Yhteys kehoon on oikeasti olemassa koko ajan. Siitä tarvitsee vain tulla tietoiseksi. Mitä kaikkea kehoni viestii minulle vaikkapa kivun ja väsymyksen kautta? Mitä eri aistikanavat koettavat välittää tietoiseen mieleeni eri tilanteissa? Miten hengitykseni kätilöi ja orkestroi tilanteita ja tuntemusten ryppäitä – ja kuinka luon rauhaa itsessä sen kaiken todistajana ja vastaanottajana?

Kaikkea ei missään nimessä tarvitse ratkaista (sanon tämän itselleni painokkaasti – mun suurin harkka! sillä rakastan ongelmanratkaisua.). Ja siinä on myös erinomainen kohtaamisen tilan laajenemisen eli kehityksen mittari! Kuinka paljon pystyn kannattelemaan omaa tilaani ja kaikkea sitä, mitä Elämä siihen milloinkin tarjoilee ILMAN, että kiirehdin määrittelemään ja ratkaisemaan? Milloin uskon, että kaikkea ei ole tarkoitus saatella joka kerta siihen kummalliseen ”summa summarum” -paikkaan omassa päässä? (Tätä kirjoittaessa ehkä? Jep, harjoittelen.)

Kutsutaan kouluttaja paikalle!

Palaan takaisin kuvitteelliseen työyhteisöön, jossa useamman työntekijän sieraimia kirvelee (joku on ehkä tuonut oman blenderinsä työpaikan kahvihuoneeseen asti…). Esimies huomaa tilanteen ja pyytää paikalle ulkopuolisen kouluttajan tai konsultin. Päätetään hyödyntää toiminnallisia menetelmiä, jotta vuorovaikutus paranisi ja yhteys syntyisi. (Olen ollut näissä tilanteissa satoja kertoja, joten jos joku kuvittelee, että kerron hänestä niin ei, tämä on oman pienen empiirisen tutkimukseni tulosta ja yhteenvetoa lukuisista puheluista). Loistavaa!, innostun. Konkreettisia tekoja työpaikan ilmapiirin kohentamiseksi. Paljonko tähän on mahdollista käyttää aikaa? – Noin kaksi tuntia. (Huokaus.) Voisimmeko kuitenkin luoda tähän jonkin jatkumon? Asioiden jalkauttaminen ottaa yleensä aikansa… – Ei.

Teemme muutamia harjoituksia. Saamme parit yhteiset naurut. Ja sitten se on siinä. Todennäköisesti se, joka yleensä tuo oman blenderinsä sinne kahvihuoneeseen, on juuri tänä päivänä estynyt saapumaan paikalle. Käytävässä muutama toteaa, että ”sen ja sen olisi kannattanut olla täällä – olisi tehnyt hyvää.” Saan kouluttajana paskat palautteet, koska ”ei näistä ole koskaan mitään hyötyä.” (Olen saanut myös todella hyviä ja kiittäviä palautteita – kärjistän tässä jostain syystä hieman, anteeksi.) Seuraavana päivänä setille saatetaan naureskella. Ylihuomiseen ehdittyä sähköpostit ja Teams-palaverit ovat pyyhkineet kaiken koetun pois mielestä. Mikään koettu ei ehtinyt kehoon asti. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.

”Jokaisen täytyy tehdä se työ ittensä kanssa.”

Toiminnallisissa harjoituksissa on voimaa. Siinä, että joukko ihmisiä kokoontuu saman intention äärelle edes kahdeksi tunniksi, on voimaa. Mutta se, että kuvitellaan saman reseptin ja sabluunan toimivan kaikille, on höpöhöpö-humppaa. Huonoiten ne toimivat niille, jotka on pakotettu paikalle (ennakko-odotusten ja -oletusten voima). Niin, ja jos harjoitusten vetäjä ei ole ihan täysin perillä, millaisista langoista hän milläkin harjoitteilla vetelee, saatetaan mennä männikköön ja lujaa. ”Kevyt pikku improharkka” saattaa olla kaikkea muuta.

Kyllä, fakta on se, että harjoitukset toimivat. Ne luovat luottamuksen kehää, ”rikkovat jäätä” eli saavat ihmiset hieman rentoutumaan ja hölläämään kontrolliaan. Silloin avautuu tila kokea uutta ja uudenlaista.

Joka kerta kun ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja tempautuu touhuun mukaan, hän saattaa yllättää kaikki – erityisesti itsensä – omalla heittäytymiskyvyllään. Yhteinen nauru ei kuitenkaan välttämättä ole onnistumisen merkki. Noiden näkyväksi tekevien, jopa paljastavien tuokioiden mukana nousee helposti myös häpeä. Ja silloin on tärkeää, mitä vetäjän roolissa toimiva tekee. Miten hän kohtaa yhteiseen tekemisen ja kokemisen kenttään antautuneet, näkyviksi tulleet, hämilleen jääneet? Parhaimmillaan pelkästään tuo tekemisen ja kokemisen kenttä tekee muutoksen mahdolliseksi. Se oivalluttaa, kylvää, raikastaa ja ravitsee – ja herättelee ihmiset näkemään toisensa (ja itsensä) uudessa valossa. Yhteyden luominen tulee mahdolliseksi (tai mahdollisemmaksi kuin perus arjen kiireiden keskellä).

Ja se on vasta alku.

Joten voisiko mitenkään olla niin, että pikaratkaisujen ja ohituskaistojen etsiminen olisi vihdoin tullut tiensä päähän? Mitä tapahtuisi, jos kaikki olisivat valmiita käärimään hihansa ja ryhtymään töihin? Mitä tapahtuisi, jos löytyisi riittävästi (eli kuinka monia?) ihmisiä, jotka olisivat valmiita sitoutumaan toivotun muutoksen läpiviemiseen?

Vähän niin kuin rikkakasvien kitkemisen kohdalla: ei riitä, että nyppii versoja pinnalta. Täytyy löytää juuret ja nostaa ne päivänvaloon. Vain sitten tulee tilaa sellaiselle kukinnalle, jota tavoitellaan. Joten väitän, että luentomuotoisten koulutusten aika on ohi. Ihmisiin tuupataan tänä päivänä niin paljon informaatiota kaikissa eri muodoissaan, että ähky on väistämätöntä, eikä uuden oppimiselle saatika omaksumiselle – ja lopulta kehouttamiselle – ole kerta kaikkiaan tilaa.

Tarvitaan (tai minä tarvitsen…) kehollisia kokemuksia toisin toimimisesta. Tarvitaan toistoja.

Minä tarvitsen toistoja. Lisäksi tarvitsen tilan pitäjän tukea niissä hetkissä, jolloin silmien eteen työntyvä ja kehon kerroksista kumpuileva shitti on liian tuhtia itse perattavaksi – tai kun kehossa tapahtuvien kokemusten vuoristorata on jotakin sellaista, jota ei ole vielä koskaan aiemmin kokenut (niissä hetkissä on yleensä vakuuttunut, että sekoaa lopullisesti).

Tarvitsen tilan pitäjän tukea, kun katson silmästä silmään sitä kaikkea, jota olen blenderiini työntänyt ja jättänyt ”nauttimatta” eli kokematta ja kehouttamatta. Sieltä nousevat itkemättä ja huutamatta jääneet kivut ja koettelemukset. Sieltä nousevat pelot ja niiden varjot. Sieltä nousee hapan huokaus, joka syövyttää tullessaan jokaisen sisuskalun ja polttaa luukalvot karrelle. Sellaista kokemusten kertymää, jota ei enää yksin voi käsitellä. Ja se kaikki ei ole minun.

Ei, en puhu nyt perinteisestä terapiasta vaan ryhmämuotoisista toisin toimimisen tiloista, joita olen päässyt kokemaan mm. radikaalin rehellisyyden kurssien ja konstellaatioita hyödyntävien viikonloppukurssien (kuten Kaisa Peltolan Häpeän alkemia) avulla. Näin minä vastaan kysymykseen: mitä se on ”se työn tekeminen itsen kanssa.” Minulle se on ollut tätä – perinteisen terapian ja työnohjauksen lisäksi.

Vaan mitä minulle on tapahtunut tuon penkomisen, kanssahengittelyn, sallimisen ja sen kaiken tietoisen ja tuetun integroinnin jälkeen?

Sietoikkunani on lävähtänyt laajemmaksi kuin mitä se on vielä koskaan ollut. Kykyni todistaa toisen ihmisen kipuja, kiukkuja ja kipuiluja on kehittynyt uudelle tasolle. Taitoni pitää toiselle tilaa, jossa hän voi tulla kohdatuksi, on vahvistunut ja voimistunut.

Ja ”se työ itteni kanssa” jatkuu – itse kullakin.

 

Täydennysosa:

Jokaisen elämä on omanlaisensa. Viimeinen (tässä yhteydessä viimeinen) avainsana on vastuu.

Siinä missä (minun mielestäni) luentojen ja intensiivikoulutusten (ja varsinkin gurujen) aika on ohi, vastuu kallistuu yhä enemmän yksilön harteille – kaiken muun lisäksi, I KNOW!!! Kohtuutonta lähes? Mutta ei mahdotonta. Jokaisen ON tehtävä se työ itsensä kanssa. Tai toisin sanoen: jokaisen ON elettävä elämänsä niin kuin parhaaksi näkee. Jos suussa maistuu hapan, karvas ja homeinen, askel on raskas ja suu sylkee lempeiden loitsujen sijaan säksättäviä solvauksia muita kohti – voi joko valita elää niin, tai voi valita kokeilla jotakin muuta. Yksikään ulkopuolinen kouluttaja, esihenkilö tai valmentaja ei voi tehdä ”sitä työtä”, sitä valintaa toisen puolesta. He ovat tilan luojia ja parhaimmillaan tilan pitäjiä, että tuo työ voi alkaa.

(Rankkaa tekstiä hänelle, joka huokaa pimennysverhojen takana yksin omassa huoneessaan eikä tiedä, mikä päivä on menossa – vai onko sittenkin yö – eikä välitä saamastaan vastauksesta. Toivon, että tiellesi löytää joku, jolla on avaimet oveesi ja kyky kohdata kipusi. Joku sellainen, joka ei käänny pois vaan kuuntelee ja kuulee, ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet vielä senkin jälkeen kun on kuullut kaiken. Uusi tulee mahdollisemmaksi ja lähemmäksi. Verho ohenee.)

Jokainen valitsee tehdä tai olla tekemättä ”sitä työtä” itsensä kanssa.

Ja ajatella, sekin on ok.

Eikä senkään kanssa tarvitse jäädä yksin.