Intentio ja itsesäätely

Istuin viime päivinä pitkiä aikoja junassa, joten minulla oli aikaa ajatella. Pohdin sanoja, sanontoja, sanastoja ja sanoituksia. Työnhakijana mietin oman osaamisen sanoittamisen taitoa ja sitä, millaisia haasteita tekoäly on tuonut (ja tuo jatkossakin) tähän kaikkeen. Pohdin merkityksiä ja merkityksenantoja. Mietin peilipintoja ja projisoinnin voimia.

Heijastuksia. Huokauksia.

Hämmennystä – sanana ja tunteena.

Soppaa täytyy välillä hämmentää. Samoin puuroa ja kastikkeita, etteivät ne pala pohjaan tai mene muuten pilalle. Mutta kun Elämä hämmentää ihmistä, se on vakavampi paikka. Se jännittää sielun sisäisen jousen, asettaa valmiustilaan ja painaa hälytysnappulaa.

Jokin on toisin kuin hetkeä aiemmin.

”Itseään pitää johtaa”

Päästään sanoihin ”itsehillintä” ja ”itsehallinta”. Työelämässä puhutaan paljon itsensä johtamisen taidoista sekä itsesäätelyn tärkeydestä. Ne myös puhututtavat. Missä menee minkäkin rajat? Miten yhteistyöstä tulisi mahdollisimman sujuvaa?

Tutkiskelu on työntänyt ja tyrkkinyt allekirjoittaneen noiden kysymysten siivin myös tarkastelemaan miellyttämisen ja mieliksi tekemisen teemoja. Tutkimusmatka jatkuu edelleen monin eri tavoin ja syvyyksin, useista eri suunnista. Esimerkiksi vasta työelämään siirtyvä nuorukainen pohtii, pitääkö työkaverille hymyillä jos ei yhtään hymyillytä? Ja tällainen viittäkymppiä lähestyvä, oppimiaan muotteja uudelleen muotoileva naikkonen pohtii, kuinka oma itsensä sitä oikeastaan saa olla tässä maailmassa ja ajassa? Ja mitä se sellainen ”omana itsenään oleminen” lopulta tarkoittaa?

Törmään työssäni tasaisin väliajoin lausujiin, jotka toteavat: ”minä nyt vaan olen tällainen”, ja oikeuttavat sillä tuhannet töksäyttelynsä, tilan viemisensä, keulimisensa ja keljuilunsa. Jos ilmapiirissä pyörii sinne kuulumattomia katkuja, syyllinen löytyy aina jostain muualta.

Silloin ”ne muut” saattavat tehdä ”ylitöitä” sen kanssa, että pärjäävät toistensa tulehtuneiden pintojen heijastusten kanssa. Silloin kieli saattaa kuin huomaamatta muuttua ruskeaksi ja niska niiata napaa kohti. Ihminen antaa itselleen mitalin aina kun malttaa olla sanomatta, puuttumatta, ilmaisematta omaa näkökulmaansa. Kun onhan se nyt helpompi niin. Kukaan ei halua saada ikävän ihmisen leimaa. Illalla tullaan tykätyiksi somekanavien sydämillä. Maailmassa on taas kaikki hetken hyvin.

Törmään työssäni myös siihen tuskaan, joka tulee, kun asioista ei puhuta. ”Olisit sanonut tästä aiemmin!” on myös yksi ikivihreistä, jotka saattavat soida neuvotteluhuoneen hämärässä kun tilanteet eskaloituvat ja tulivuoret purkautuvat vuosikymmenten pakko-patoamisten jälkeen. Sylki lentää ja äänessä on ylilyönnin makua, kun suutaan suitsinut saa vihdoin sanotuksi sen, mikä on jo kerännyt kerrostumaa sydänalassa ja tuntunut ”kipuna kiivaana” suolenmutkassa saakka.

Siinäpä sitten on uusien väärinkäsitysten paikka. Suutaan suitsinut kuulee itsensä käyttävän niitä viittä sanaa, jotka ovat olleet tietyö-aitoina ajan kanssa: ”minä nyt vaan olen tällainen.” Onko se toteamus, anteeksipyyntö vai lupalauseke, mene ja tiedä. Mutta sen taakse ne muutkin menivät. Ehkä minullakin on lupa ”olla tällainen”.

Ihmiskäsitys

Niin millainen ihmisen pitäisi olla? Millaisessa maailmassa kukin haluaisi elää? Samanmielisyys suutelee sielun pintaa ja nostaa behmeän buddha-hymyn poskille, rentouttaa kehon ja hermoston. Kuuluu kehräystä ja tyytyväistä hyminää. Erimielisyys (erilaisuus) sen sijaan heilauttaa henkisen viisarin ylikierroksille, täppää hälytyksen päälle (ja päähän). Kehomieli kiristyy. Jännittyy. Jää odottamaan, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Tavallisesta tilanteesta tulee soturin selviytymiskenttä. Ja soturi on tottunut voittamaan. Alkaa osin tiedostamaton puolien valinta ja herää tilanteen ratkaisemisen tarve, vaikka ei olisi mitään ratkottavaa. Ei salaisuutta paljastettavaksi. Ei luurankoja kaapeissa. Ei yllätyskyykkyjä kahvihuoneessa.

Miten tämä ohjelmointi on syntynyt ja mikä sitä pitää yllä? Mitä se on palvellut? Ja palveleeko se jotain edelleen?

Miten tuoda erilaiset tavat havainnoida, katsoa, tulkita ja toteuttaa tätä kaikkeutta, jossa niin moni asia on totta tismalleen samaan aikaan? Miten totuttaa hermostonsa lepäämään ja luottamaan maailmaan, jossa ei tarvitsisi heti selittää itseään puhki, puolustautua päätä pahkaa ja tuupata tilaa täyteen tarinoita, joihin tukeutuu tunteakseen turvaa? Ja puhun tässä nyt itselleni. En kenellekään muulle. Joten miksi kirjoittaa siitä julkiselle alustalle? Miksi jakaa ihmettelynsä kaiken kansan kanssa? (No oikeasti tätä tuskin lukee kovin moni jos kukaan, joten siinä mielessä…mutta anyway.)

Miksipä ei?

Kojootti ja maantiekiitäjät

Rainbow Eagle puhui aikoinaan siitä, miten tärkeä hahmo kojootti on tarinankerronnassa ja elämässä. Se pitää maantiekiitäjät liikkeessä ja saa ne toteuttamaan huikeita, luovia ratkaisuja käsillä oleviin tilanteisiin. Liike säilyy, elämä jatkuu. Ja kojootilla on nälkä. Ja se on yksin. Kaikessa on aina monia puolia.

Ytimeen asettuu omassa ajattelussa (välihuomautus: enkä tuputa tätä kenellekään, enkä edes väitä, että näin se nyt kuulkaa 100%:sti on ja amen päälle, eli saa ohittaa – ohituskaista on avoin kaiken aikaa) oman intention vaikutusvalta ja voima. Sehän on aivan huima. Intention asettaminen ”romahduttaa” (kvanttifysiikkaa käsittelevästä puheenvuorosta napattu sana) kaikki muut mahdollisuudet, kirkastaa suunnan ja ohjelmoi koko ihmis-aparaatin etenemään tuota valittua pistettä kohti. Se vaikuttaa taiteilijan väripalettiin. Se siivilöi sumuun kaiken paitsi sen, mikä mielen uskomusmaailmoissa ja kielen kirjastoissa kiinnittyy omaan intentioon.

Työnohjaajana, kouluttajana, valmentajana, ohjaajana vahva intentioni on tehdä itseni uteliaaksi ja kiinnostuneeksi vastapuolen maailmasta, tarinoista, tunteista ja tunnelmista. Viritän kehomieleni hänen taajuudelleen, kuuntelen keholla, pehmennän pintojani ollakseni provosoitumatta ja pysyäkseni tavoitellussa ei-tietämisen tilassa. Se on joka kerta kiehtova ja palkitsevakin matka johonkin, mistä ei hetkeä aiemmin ollut tietoinen. Ja se tarjoilee näköaloja ajassa kiinni oleviin ilmiöihin, kollektiivisesti koettuihin kipupisteisiin, hengen haasteisiin ja tuhansiin erilaisiin tapoihin taaplata tätä settiä nimeltä Elämä.

Menen vastaan. Rakennan siltaa paikalla olevien välille sanoilla ja teoilla.

Tai se on ainakin pyhä pyrkimykseni, sisäinen tavoitteeni ja alussa asetettu intentioni. Eikä se todellakaan toteudu joka kerta, koska halusin tai en, olen paikalla omine kipuineni, keskeneräisyyksineni – ja ennen kaikkea kera sisäinen tuleni, olemisen laatuni ja tapani. Ja vaikka en sanoisi sanakaan, saatan pistää laatat liikkeelle, sohia sellaiseen kohtaan, josta tirskahtaa sinne säilöttyä tuutin täydeltä niin, että myös sammakkonsa laitumille laskenut säpsähtää ja hengittää tunnehöyryjään vielä tapaamisen jälkeekin.

Ja sille täytyy pitää tilaa. Sille täytyy syliään syventää. Näin kerron itselleni, ja tätä treenaan jatkuvasti.

Itsesäätelylläkö rajansa?

Pikku-Pia harjoitteli itsesäätelyn suurta taitoa jo vuonna 1985 maatessaan Mukkulan Nuokulla Lahessa, Timotei-teatterin harjoituksissa viikosta toiseen ja siitä nykyhetkeen asti. Enää en makaa Mukkulan Nuokulla, mutta treenitiloja tarjoutuu silti säännöllisesti ja konsepti on sama. Mihin huomioni suuntaan, sinne se oma energiakin virtaa. Ja se mihin huomioni suuntaan, se voimistuu ja kasvaa.

Olen oppinut säätelemään itseäni niin hyvin, että olen saanut itseni sillä sairaaksi. Olen elänyt todeksi tarinaa, jossa vain tietynlaiset ihmiset kelpaavat, pärjäävät ja etenevät urallaan. Olen koettanut tulla sellaiseksi. Olen koettanut olla sellainen. Mutta eihän se voi onnistua, kun olen säätänyt sisäisen kompassini omien tulkintojeni pohjalta. Ja tulkinta perustuu aina ohueen siivuun siitä kaikesta, mikä on totta.

Perhekonstellaatiossakin todetaan: ihminen näkee vain sen mitä hän on valmis näkemään. Ja ah miten totta tuo lause onkaan (minulle, ei ehkä muille, mutta minulle – just saying, ettei tämä pointti unohdu). Houkutus alkaa säädellä itseään muille sopivammaksi saa aikaan kömpelön maantiekiitäjän, joka kompuroi porukassa karvaisine koipineen ja pitkine kuonoineen. Sen, joka ei pysy mukana vaikka mitä tekisi. Sen, joka ei pysty nokkimaan tai availemaan siipiään, vaikka kuinka mieli tekisi.

Miten pysyä uskollisena omalle totuudelleen, sydänyhteydelleen ilman, että siitä täytyy mainita sanallakaan sille toiselle, jolla on omansa (ja onneksi on)? Miten pitää tilaa itselleen pyhälle silloinkin kun toisinkokijat, -ajattelijat ja eri kohdasta kaikkea katsovat sinkoavat luvan kanssa settiä suoraan lapaan ja sytyttävät soihtunsa? Miten vaalia sitä herkkää ja hyvää, omalta tuntuvaa, itseen siinä hetkessä asettuvaa niin, että ilmaisee samalla arvostusta ja kunnioitusta riittävän selkeästi myös kaikelle muulle, muille tutummalle ja turvaa tuovalle?

Missä menee raja, miten paljon juuri minun täytyy muuttua ja muuttaa itseäni, jotta muilla olisi helpompi edes hetken aikaa ja heidän mielipiteillään tarvittava määrä tilaa löytää muotonsa ja ottaa paikkansa?

***

Maailman kehossa on monia soluja, soluissa ainutlaatuisia reseptoreita (kertoo Bruce Lipton), ja jokaisella oma tärkeä tehtävänsä. Leikin tällä ajatuksella… Jos on syntynyt suoraan sydämeen, rakkaus ja sen vastaanottaminen on ehkä helpompaa kuin aivokuorelle kehittyneelle solulle, jolla saattaa sen sijaan olla looginen päättely ja viestien välittäminen hyvin hallussa. Ja aina on myös muita soluja ja niiden paikkoja, erilaisia tehtäviä ja toimeksiantoja.

Eikä paskaa kuljettavasta tule koskaan hauislihasta rakentavaa, tai päinvastoin, vaikka mikä tekisi.

Voisiko se olla näin? Tai jotenkin aivan toisinpäin? Tai kolmannella tavalla, neljännellä laadulla, viidennellä, kuudennella… Jep. Ehkä niillä kaikilla.

Joten tasapainon hakeminen jatkuu. Coretreenit jatkuvat. Sisäisen rauhan rakentaminen jatkuu.

Järvi tyyntyy aina illaksi.

Ehkä minäkin… kunnes opin säätelemään säätiloja ja ohjaamaan tuulia entistä paremmin, joka tilanteessa ilman, että siinä on miellyttämisen maireaa marenkia, hyssyttelyn himmeää valoa tai itsensä pienentämisen boogieta pätkän vertaa. (Eikä tippaakaan uhrimarttyyrin mehukasta mitalienjakoa.)

Ei tarvetta olla oikeassa. Kunhan ihmettelen ”ääneen”, ja etsin jonkinlaista blueprinttiä, jonka avulla suunnistaa satojen ihmisten seassa ja selvitä kaaoksen keskellä, ja jaksaa olla se sopan hämmentäjä tai uusien reseptien kehittelijä, joksi on ehkä syntynyt tänä kummallisena aikana…