Havaittuja hiukkasia

Pysähdyn tämän aiheen pariin silläkin uhalla, että havainto pysäyttää prosessin. Ja mahdollinen selitysten etsiminen ja luominen estää syvemmän(?) Sielu-yhteyden ja kanavan avaamisen.* Luvassa on monisyinen ja sekavakin yritys ymmärtää taas hieman lisää, jäsentää jäsentymätöntä ja hallita ilmaan heitettyjä hiukkasia, joista olen tullut tähän mennessä tietoiseksi.

*Tämä ajatus on peräisin Forum Humanumin luennolta (videotallenne), jonka piti Annikki Arponen ja jonka katsoin viikonlopun aikana.

*** *** ***

Noin kuutisen vuotta sitten havahduin eräässä NLP-harjoituksessa siihen, miten aika ei ollutkaan lineaarinen vaan syklinen ja silti samaan aikaan pirstoutunut ja pistemäinen. Ja parin viime vuoden aikana olen jopa hengästynyt tahdista, jolla aika kulkee ja asioita tapahtuu.

Rakastan kirjoittamista. Rakastan pohtimista ja ajatusten herättelyä.
Ajattelen kun kirjoitan. Kun kirjoitan, olen elossa.

Olen kirjoittanut kaksi kustantamoiden julkaisemaa kirjaa ja yhden omakustanteisen runokokoelman, sekä useita pöytälaatikkoon jääneitä satujen aihioita ja näytelmien käsikirjoituksia.

Rakastan kirjoja ja luen paljon ruokkiakseni ajattelua. Toisinaan kirjoitan lukemieni kirjojen laidoille kommentteja, joilla osallistun ”keskusteluun”, johon kirjailijan kokoamat lauseet minua milloinkin kutsuvat.

Kotoani löytyy kymmeniä kirjoja, joihin palaan aina silloin tällöin. Jokin minussa rauhoittuu, kun istun kirjojen keskellä, asetun tarinoiden maailmaan, lehteilen postipaketista paljastunutta uutta nidettä tai kävelen kirjakaupan käytävillä.

Etsiminen ei lakkaa. Halu ymmärtää ei lopu. Annikki Arponen totesi luennollaan, että jos on lähtenyt etsijän tielle, sillä ei ole päätepistettä. Allekirjoitan näkemyksen. Aina löytyy uusi opus, uusi myytti, uusi mielen mytty möyhittäväksi ja kehon kerroksiin kerrottavaksi.

Yksi todellisuus, monta totuutta

Maailma on murroksessa, ja muutos on jatkuvaa. Ihmismieli pyrkii hallitsemaan kaaosta luomalla kertomuksia, jotka tuntuvat todelta ja tuovat raamit rauhattomalle, sekavalle, sinne tänne sinkoilevalle Elämälle ja sen eri muodoille. Joidenkin mielet vakuuttuvat omista luomuksistaan siinä määrin, että pistävät ne jakoon joko ilmaiseksi tai maksua vastaan.

Jotkut mielet ovat niin tosissaan totuuksiensa kanssa, että asettuvat niiden kanssa muiden yläpuolelle ja julistavat havaintojaan, joskus jopa muiden kustannuksella. Joskus jopa tuhoamalla aiemmin totta olleita versioita ja näkyjä maailmasta – syklin eri kohdissa, pisteinä kaikkeudessa.

Tässä ajassa, tällä hetkellä meille kerrotaan muun muassa näin:

• Ihmisten lukutaito (kirjojen & toistensa) on heikentynyt.
• Ihmisten keskittymiskyky on vähentynyt.
• Tekoälyn käyttö on lisääntynyt.
• Ihmisten täytyy ”kilpailla” keskenään & erottua toisistaan esim. työnhakijoina tai oman osaamisensa myyjinä, mutta myös kaikesta tekoälyllä tuotetusta.

Aikamoinen kieputus ja itseään ruokkiva käärme.

Samaan aikaan painokoneet sylkevät markkinoille toinen toistaan upeampia teoksia esimerkiksi aivojen huoltamisesta, stressin hallinnasta, keskittymiskyvyn palauttamisesta ja monesta muusta, jotka tarjoavat työkaluja ja toimintamalleja selviytymiseen. Niitä saa myös äänikirjoina, jotta näkemisen väsyttämät silmät saavat levätä ja tieto siirtyy silti.

Kun kaikki data ja tieto on jokaisen saatavilla kuin kuninkailla ikään joskus maailman aikoina, sen arvo himmenee huokaus kerrallaan. Ketterään ja kivaan muotoon kätilöity, itse tai tekoälyn avustamana kyhätty kirjanen tai muu kooste kymmenestä kauniista ja hyvästä ei enää juuri erotu muiden kaltaistensa keskeltä.

Samalla kuin varkain vastaanottajan sanasto, kieli ja mieli alkavat muovautua kielimallin (meinasin kirjoittaa vahingossa kielipellen) peilikuviksi. Malli, joka imitoi meitä, saa meidät imitoimaan itseään. Sisäsiittoinen kehä köyhdyttää kokijaa ja leikkaa luovan, itsenäisesti ajattelevan, kerrottua kyseenalaistavan siivet ja siipien tyngät. Mieli-eläin ohjelmoi itseään nopeaan, siistiin ja siloiteltuun, valmiiksi pureskeltuun ja jonkun (yleensä) kauhistelu-efektin synnyttävään settiin. Ja hyrisee ja kehrää kun näin saatu dopingin virtaa veressään vähän aikaa, ennen seuraavaa annosta.

Ehtymättömän ja upea valon kantaja Sinikka Haapanen kommentoi Annikki Arposen puheenvuoroa jakamalla ihanan muiston omasta lapsuusvuosiensa opettajasta, joka oli neuvonut näin:

”Vaikka kuinka viisas sanoisi vaikka mitä, mieti ymmärrätkö sen ennen kuin toistat sitä.”

Aivan loistava ohje edelleen. (Olen ollut vuosikymmeniä allerginen sille, miten joku tekee itsestään asiantuntijan yhdessä viikonlopussa, mutta ei mennä nyt siihen.)

Nopeasti nollatilaan?

Mitä ihminen sitten etsii, jos on sille tielle lähtenyt? Mikä on se ajuri, joka asettaa kysyjän paikalle, tuuppii takapuolesta ja kiikaroi kaikkeuden kuvastoja?

Vastauksia lienee yhtä monia kuin on täällä tallaajiakin. Itse aavistelen sen olevan jotakin sisäisen rauhan, tasapainoisen tilan ja kotiinpaluun väliltä – tai niitä kaikkia. Saatan olla huomenna eri mieltä. Ja voi olla, että se tavoiteltava onkin jotain niin sanoittamatonta, että kaikki arvaukset ovat vain askelmia ihmisenä olemisen matkalla, viihdettä ja virtaa vauhdittavia viisuja. Yhtä oikeita ja vääriä kaikki tyynni.

Niin tai näin, tietoähkyssä olevan ihmeisen keho on eittämättä ylikierroksilla ja silti E-kirjat edelleen myyvät kuin häkä. (Ihme sanonta tuo muuten…). Ja vaikka sanonta ”tieto lisää tuskaa” taitaa olla enemmän totta kuin aikoihin, silti moni hamuaa juuri inforintaa ja toivoo täyttyvänsä jostain itsen ulkopuolella olevasta. Että jossain on se, joka tietää itseä enemmän ja paremmin, ja jolla on vastaus ja ratkaisu siihen mysteeriin, joka vaivaa syövereissä ja aiheuttaa levottomuutta.

Hermoston hätätilaa koetetaan hengitellä & huokailla pois päältä (ja päästä), ja aika moni osaa jo puhua sujuvasti vagushermosta ja sympaattisesta hermostosta, mutta sen alta avautuvaa (aiemmin syrjään sysättyä) ei sitten tunnetakaan.

Oivalluksen tapainen (ja pieni mutta itselle tärkeä sivuraide tässä kirjoituksessa)

Havahduin itse vasta tällä viikolla tajuamaan, mitä tapahtuu kun väylä oman ytimen äärelle avautuu ja tilaan syttyy valot. Olen todistanut sitä kokemuksellisesti kohta kahdenkymmenen vuoden ajan, ihmetellyt kaikkea sitä, mitä on tapahtunut ja miltä se on tuntunut, näyttänyt, haissut ja maistunut. Kukaan ei ole osannut oikein kertoa tai antaa uskottavaa selitystä, joten oma ”empiirinen tutkimukseni” on jatkunut kirjavine vaiheineen…

Aluksi kuvittelin sen kaiken olevan merkki siitä, että olen oikeilla jäljillä tyyliin: yhteyden avautuvat ja tältä sen varmaan kuuluukin tuntua. Keho rempoilee, värisee ja ärisee. Yskä nousee nieluun saakka ja hengitys reagoi. Sähköankeriaat tanssivat ihon pinnalla, ja pinnan alla, ja luomien taakse avautuvat näkyjen nousuvedet.

Mutta jossain vaiheessa syövereiden sävelet alkoivat erottua selvemmin. Säie kerrallaan aloin tutustua siihen, mikä minussa virtaa ja mikä minua milloinkin vie. Aloin erottaa vieraaksi tulleet, ohikulkumatkalla olevat, kehoani hyväksikäyttävät siitä, minkä kanssa saatoin levätä. (Treeni jatkuu edelleen.)

Tajusin, miten sujuvasti nuo muille kuuluvat, mutta oppejaan auliisti tarjoavat taajuudet täyttivät tyhjäksi tulleen tilan. Osa niistä otti muodon kohtaamissani ihmisissä, osa asettui kehoni kerroksiin muilla tavoin.

Kun en ollut valppaana ja vahvana puolustamaan sisäisiä rajojani, omaa turvapaikkaani, elämänvirtaani, siihen väliin kiilasi milloin mikäkin ”meininki”. Ja väitän, että tiedottomuus näistä ”henkimaailman hommista”, energioista ja entiteeteistä (koska meidät on ohjattu unohtamaan), näyttäytyy nyt tässä ajassa tuhona ja kaaoksena kaikin voimin, sillä se haluaa tulla nähdyksi. Sekin.

Se ui varomattoman liiviin, sumuttaa lähes tiedottomaan tilaan, tekee ”tyhmäksi”, saa laukomaan mauttomuuksia, tekemään tekoja, joissa ei ole päätä eikä häntää. Se villitsee vihapuhetta. Se syttyy syytöksistä. Se ratsastaa riettailla rattailla, syöttää euforian eteerisiä säveleitä suoniin, iskee silmää ja silmään. Äänet ohjaavat pään pimeille kujille, purkamaan alkukantaista luomisvoimaa tuhotöiksi.

Ja ihminen kuvittelee olevansa se, joka häntä käyttelee ja käytöstä palkitsee silloinkin kun ilmapiiri murenee ja mustuu.

Jos kuitenkin hoitaa hommansa, saa luvatta tulleet omille paikoilleen ja kehot kohdilleen, vastassa on toisenlainen kattaus.

Se, mikä ihmisessä nousee tyhjän tilan ja ei-tietämisen keskellä, painaa hissin nappia ja tilaa tietoisuuden terassille kaiken sen, mitä kulkija on paennut tai piilotellut, tietoisesti tai tiedostamattaan. Ottanut kyytiin ja kantanut. Tunteet, nuo padotut, kielletyt ja kierretyt, puskevat päälle kuin biisonilauma tai pellolle päästetyt vasikat.

Joukossa on meitä ennen eläneiden jäämistöä, mutta myös oman sielun aiemmista seteistä kesken jääneitä. Kaikkea sitä, mitä ei ole katsottu. Kaikkea sitä, mikä ei ole vielä saanut ilmaista itseään. Kaikkea sitä, mitä ei ole kehoutettu, integroitu, otettu omaksi ja sitten päästetty vapaaksi.

Tässä valossa on ymmärrettävää, että voimavarojen latauslaituriksi tarkoitettu ”tyhjä” tila täytetään mieluummin suoratoistolla, suklaalla, klikkiotsikoilla ja valmiiksi pureskellulla jauhannalla eli Kummelista tutuksi tulleella ”älämölöllä” (niin loistava sana!) sen sijaan, että istuisi alas ja ”palaisi”. Malttaisi mennä läpi ja syntyä sille toiselle puolelle. Toisin sanoen saatu lahja ja mahdollisuus, tuo suuri tuntematon, sivuutetaan täysin. Miksi? Koska mieli pelkää pimeää, sanoi joku viisas jossakin, eikä kehomieli välttämättä tiedä miten kannatella ja katsoa sitä kaikkea.

Kyse ei ole siivoustalkoista tai puhdistuksista, ei rikki menneen korjaamisesta tai eheäksi elvyttämisestä. Vain tietoiseksi tulemisesta ja Elämän eri muotojen todistamisesta itsessä. Uteliaana. Arvottamatta. Että tällaistakin täällä sisäisessä linnassani liikkuu… Se on kuin itkua ilman tarinaa, tunteiden läpijuoksutusta samalla tavalla kuin joskus täytyy lorottaa vettä hanasta saadakseen sen kyllin viileäksi juomista varten. Se on armollisuutta ja itsemyötätuntoa. Syliin ottamista ja selän avaamista. Omanlaistaan antautumista. Ei passiivista poljentaa, vaan aktiivista kanssaan kuljentaa.

Myytit, sadut ja suojakertoimet

Inannan myytti kertoo, miten kyseinen jumalatar laskeutuu manalaan sisarensa luo ja päästäkseen sinne, hänen täytyy riisua kaikki egonsa keinotekoiset kuorrutteet, koristeet ja suojapanssarit. Ja kun hän sitten seisoo alastomana alisen kansan edessä, hänet tapetaan ja ripustetaan koukkuun kuin mikä tahansa muu lihanpala.

Aika raaka sellaisenaan, mutta symbolikielellä kiehtovampi.

En ole mikään myyttien asiantuntija, mutta tykkään möyhiä ja makustella niiden tarjoilemaa ajankuvaa, ihmiskuvaa ja mahdollisuuksien maailmaa. Jos kaikki maallinen on vain vertauskuvaa, kuten kirjailija Kersti Bergrothin elämänkerran otsikossa todetaan, on kiehtovaa tarkastella tuohon sumerilaiseen satuun poimittujen symbolien sanomaa. Ja yhtäkkiä se ei olekaan enää niin kaukana tämän ajan tapahtumista kuin ensisilmäyksellä olisi tuntunut.

Miten päästä tuohon tummaan, tyhjään olemisen nolla-tilaan, ei-tietämisen tilaan, joka vaikuttaisi olevan tämän ajan todellisuuden toisella äärilaidalla, kaukana kaikesta, silti kutsuvana?

Jos mielemme on kuorrutettu ja koristeltu keinotekoisilla, kerran palvelleilla suojapanssareilla, Taikuri OZ:n tarjoamilla vihreillä linsseillä ja somemaailman suoltamilla, algoritmien vahvistamilla loitsuilla ja luomislauluilla, niin siirtymä siihen mitä sydän kenties halajaa, löytyy niiden luopumisen, riisumisen tuolta puolen. Jokaisen muurit ovat omanlaisensa, ja jokaisella on niille omat tarpeensa. Mutta jos jokin itsessä supattelee siihen malliin, että prinsessan satavuotinen uni alkaa olla päättymässä, niin siitäpä sitten muina burleski-taiteilijoina avaamaan nappeja ja nostamaan hihoja.

Inanna oli hyvin itsevarma lähtiessään leikkimään yhdessä sovittuja sääntöjä vastaan. Jumalten ja jumalattarien ei ollut lupa mennä manalan maille, mutta niinpä hän silti teki. Improvisaatioteatterin runsas ”tukilista” ja ohjeiden airut (jonka yksi tavoite on johdatella improvisoija nimenomaan siihen tyhjään tilaan) päättyy neuvoon: ”unohda kaikki mitä olet oppinut.” Eli luota itseesi.

Tässä on kaikki mitä tarvitset, koko ajan.

Kun opittu ja oivallettu muuttuu lihaksi, kehoksi, kehon mieleksi, siitä tulee jotakin, mitä ei enää voi samalla tavalla riisua eikä riimeiksi taittaa. Siitä on tullut rakennusaine, ravitseva ja riittävä sellaisenaan, ilman krumeluureja tai muilta kopioituja kerroksia.

Nollatila, ei-tietämisen tila, olemisen tila, kaiken luovuuden alkupiste on riisuttu ja rehellinen. Se on elävä ja orgaaninen, vahva ja viisas. Se säkenöi sähkönsinisenä ja sitoo tämän kummallisen kehopelin kaikkeuden kerroksiin, kollektiiviseen, ajattomaan, ikuiseen(?). Se virtaa vahvana useaan suuntaan, sukkuloi rihmaston sisällä ja sykkii elämää.

Ja niin se maailma muuttuu.

Yksi valinta kerrallaan, hyvin erilaisilla tavoilla.

Eikä aina todellakaan niin kuin olisi itse kuvitellut.

Ja se on ihan ok.

Joten pysähdympä vielä hetkeksi näihin uutisiin(?), joita meille kerrotaan tällä hetkellä:

”Nimenomaan vanhemmat kirjat kiinnostavat kielimallien kouluttajia, sillä ne tarjoavat taattua ihmisajattelua. Uudempiin kirjoihin ei voi luottaa. Ne saattavat olla tekoälyn kirjoittamia.” (HS 5.8.2026)

”Tekoälyjätti Anthropic osti vuonna 2024 valtavia määriä vanhoja kirjoja skannatakseen ne. Prosessissa kirjat tuhoutuivat ja kun niistä oli puristettu data ulos, ne hävitettiin.” (HS 5.8.2026)

”Mitä enemmän tekoälyä käytetään, sitä enemmän maailmaan nousee datakeskuksia ja kuluu energiaa.” (YLE 26.10.2026)

Hmm. Hmm. Hmm.

”Taattua ihmisajattelua.”…

Kirjarovioitahan on ollut useita ihmiskunnan tallennetun ja muistetun historian aikana. Joku historioitsija (tai tekoäly) voisi kenties laatia tästä hienon aikajanan ja kiteyttää sen avulla, millaisiin murroskohtiin nuo järjettömät tuhoamiset ovat kulloinkin liittyneet… Oma osaamiseni ei siihen riitä, mutta aavistus aaltoilee mielen perukoilla silti.

”Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä.” (Heinrich Heine, 1821)

Tuli vaan mieleen…

Syklinen aika. Historia toistamassa itseään uusin tavoin, eri mittakaavoissa ja maastoissa, eri nimillä ja naamioilla. Sanojen suitsintaa. Näköalojen kaventamista, joka tutkitusti lisää mm. mielen pahoinvointia.

Karuselli pyörii. Kulissit kaatuvat, uusia kyhätään. Taikurit tekevät temppujaan ja ihmiset taputtavat, vaikka tietävät tulleensa huijatuiksi…

Eli katse kääntöpuolelle, heiluriliikkeen vastakkaiseen suuntaan…

Kuvittelen, että oman ajattelun kaivattu herättely ja kehoyhteyden uudelleen käynnistely vaativat meiltä (tai ainakin minulta) kaikkea sitä, mikä erkanee skrollailevan ja silmät sikkurassa lyhytvideoita ahmivan maailmasta hitaasti mutta varmasti.

Tämä aika, joka säätelee, sensuroi(?) ja ohjaa ihmisten vapaata ilmaisua eli uloshengitystä ja sen ilmentymiä pelolla muun muassa siitä, miten erottua tekstinsä kanssa tekoälystä ja vakuuttaa vastaanottaja tuotoksensa aitoudesta (ja saada siitä mahdollisimman paljon tykkäyksiä ja pätäkkää), työntää tikareita kaltaiseni sanoja rakastavan kenttään.

”Älä pure mun ananasta…”

Eli siinä missä minä ja kaltaiseni herkuttelemme hemmetin pitkään kirjoittamisen prosessien parissa, nautimme luovasta työstä ja hiomme sanapareja paremmiksi ennen painoon viemistä, joku toinen vain istahtaa alas ajatuksineen ja tuuttaa toiveensa tekoälyn hampaisiin kuin tulostimeen, joka loihtii suit-sait sopivan valmennusohjelman, oppaan tai jopa biisin ketterästi ja kiireettä, valittamatta ja vakuuttavasti. Ja suhailee siitä sitten masinoimallaan massilla maailman ääriin, maineeseen ja kunniaan(?).

”No mikset vaan tee tekoälyllä niin kuin muutkin?” (kysyi lapseni eräänä päivänä)

Siksi, että kun kirjoitan ja luon, tunnen olevani elossa. Koen kauan kadoksissa ollutta merkityksellisyyden tunnetta. Sisäinen liekkini roihuaa sateenkaaren kaikissa väreissä, ja suonissani virtaa elämänvoima. Sydän sykkii ja säteilee. Jossain vaiheessa huomaan hymyilleeni puolihöppänänä pitkän aikaa niin, että poskissa tuntuu.

Uskon, että jokaisella on oma ilmaisun kielensä eli kanava, jossa kehon muisti herää ja sydämessä syttyy elämänvoima. Minulle se väylä ja venttiili on ennen kaikkea kirjoittaminen. Siksi tuntuu erityisen hankalalta hyväksyä asetelmaa, jossa pikaversiot ja puoliraakileet saavuttavat suosiota ja syövät elävältä juuri sen, missä oma intohimo asustaa. Juuri sen maailman, jossa olen elossa. Maailman, jossa henki kulkee vapaasti ja hengentuotteet voivat syntyä.

Jos tekaisisin jotakin muutamassa tunnissa ja pistäisin sille sitten hintalapun, ja ehkä jopa möisin pokalla siihen liittyviä koulutuksia, pettäisin ystävät ja itseni. Tinkisin arvoistani ja tietystä laadusta, johon kenties kirjojani lukeneet ovat tottuneet kielen ja sisällön suhteen.

Uskallan väittää, että nopeita ja näyttäviä niteitä tehtailevien touhuniekkojen maailmassa asiat ovat aivan toisin. He syttyvät todennäköisesti aivan muiden juttujen parissa. He ovat elossa aivan muualla kuin kirjoittamisen ja siihen liittyvän luomisen kehällä. Silloin egojohtoinen kiilusilmä-bisnes saa pyöriä paineetta, ilman tunnontuskia ja kirstussa kilisee. Mutta samalla se ohjelmoi kanssakulkijoiden eli kuluttajien seuraavia mieltymyksiä ja mielen tuotteita. Filtteröidyt visuaalisen ilmeen ihanteet – peilissä ja lehtien kansissa – alkavatkin tuntua normaaleilta, tutuilta ja turvallisilta.

Ja ehkä jo kohta (välillä olen jo kuulevinani merkkejä tästä) tekoälyllä syötetyt kielimallit maistuvat puhujien suissa maukkailta ja soivat korvissa suloisesti, ja alkavat kulua aktiivisessa käytössä kahvipöydissä noin vain.

Muovinen, mutta ylistetty – koska se sallii pintatason siemailun ja egohunajalla herkuttelun, silittää päätä ja perää, eikä vaadi muuttamaan mitään – jatkaa voittokulkuaan, ja sopulit syöksyvät kielekkeeltä niin kuin ennenkin. Kun taas taskulampulla päin sohivat, valoja sytyttelevät, siltoja rakentavat, suuntaa muuttavat, isoja kysymyksiä kysyvät ja muutosta vauhdittavat kattaukset eivät kiinnosta, eivätkä myy. Vastarinta nousee ja palauteboxi täyttyy pettyneistä purkauksista.

Ihmiset janoavat muutosta, koska ”näin ei voi jatkua”. Samalla supatellaan vain yksi pieni-kaino-toive:

Ei kai itse tarvitse muuttaa mitään? Kai kaikki pysyy ennallaan?

Ihmisen vapaa tahto?

Annikki Arposelta kysyttiin alussa mainitsemani luennon lopussa ihmisen vapaasta tahdosta. Häntä pyydettiin kertomaan, mitä se on ja onko sitä. Vastaus herätti ajatuksia. (Suosittelenkin kuuntelemaan sen ihan itse, jos asia kiinnostaa. Minun versioni siitä ei kertoisi muuta kuin oman tulkintani, suodatetun ja siivilöydyn, minulle totta olevan tarinan. Sinulle se saattaa olla, ja onkin varmasti aivan toisenlainen.)

Vapaa tahto yltänee arjessa varmuudella siihen, että päivät ovat pullollaan pysäkkejä, joissa voi tehdä tietoisen valinnan. Voin valita, miten luon turvaa ja sisäistä rauhaa jatkuvan epävarmuuden keskellä? Miten siedän keskeneräisyyttä ja orgaanisia prosesseja, tai sitä, että maailma palaa? Miten maltan mieleni, kieleni osin itse luomassani kiireessä? ja miten kerin kokoon riittävän ymmärryksen, johon voin nojata ja jonka turvin jaksan?

Ehkä oleellisinta on (tai sitten ei, mutta itse pähkäilen näin), että ajattelen itse ilman ripustautuvaa ja toisten mieliin takertuvaa automaattitoistoa ja niin, että muistaisin, että omakin mieli voi muuttua (ja mustua) iän myötä. Että pitäisin välillä taukoa, pysähtyisin, integroisin ja oppisin luottamaan, että silloinkin lihas kehittyy ja ajatus jalostuu. Ja ehkä nimenomaan juuri silloin.

Että näihin nahkoihin syntyneenä eläisin itseäni, muita, luontoa ja luontoani kunnioittaen, löytäisin tapani luoda, ilmaista ja olla elossa, virtaavassa tilassa vaikka ympäriltä nousisi millaisia aitoja, ohjenuoria, kieltoja ja kylttejä.

Ja vaalisin Arposen tokaisua: ”Älä vaan muuta mitään omassa ajattelussasi sen pohjalta mitä minä sanon. En minäkään teen niin teidän sanomistenne suhteen.” Siinä on sopivasti viisautta, jossa viipyillä.