Se, ett\u00e4 jokaisen valmennuskerran j\u00e4lkeen kokee olevansa keltanokka, on varmaan (kierolla tavalla) se voima, joka pit\u00e4\u00e4 minut lajin parissa vuodesta toiseen.<\/p>\n
Ihmisten parissa teht\u00e4v\u00e4 ty\u00f6 on peilitalo, ikuinen oppimisen polku, uusien ovien ja kurkistusikkunoiden kiirastuli, tuhansien kysymysten aarrearkku vastausten sijaan, loputtoman kasvun mahdollisuus ja villitsij\u00e4. Se kuiskii milloin mist\u00e4kin suunnasta muina seireenein\u00e4 ja supattelee vanhoja virsi\u00e4 uusin s\u00e4kein, vet\u00e4\u00e4 maton alta ja pist\u00e4\u00e4 polvilleen juuri silloin kun kuvittelee nousevansa kukkulalle.<\/p>\n
Polvet ruvella, hikikarpalot otsalla, lihakset maitohapoilla h\u00e4n hengittelee ja aloittaa alusta. Yh\u00e4 uudelleen ja uudelleen, tavoitellen jonkin sortin katharsista tai ylip\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n jotain, mit\u00e4 t\u00e4ss\u00e4 lajissa ei ole olemassakaan. T\u00e4ss\u00e4 ei tule valmista. Eik\u00e4 t\u00e4ss\u00e4 tule valmiiksi. Ikin\u00e4.<\/p>\n
Koska on kyse ihmisen\u00e4 olemisesta.
\nJa tarkemmin: ihmisen\u00e4 ihmisten keskell\u00e4. Seassa. Vieress\u00e4. Takavasemmalla.
\nMutta l\u00e4sn\u00e4.
\nAina l\u00e4sn\u00e4.<\/p>\n
Ja ah, miten se osa itsess\u00e4, joka nauttii siit\u00e4 miten palaset ovat ilmassa ja laskeutuvat joka kerta eri tavalla, hihkuu t\u00e4ll\u00e4kin hetkell\u00e4. Se humaltuu siit\u00e4 mahdollisuuksien merest\u00e4, joka sille avautuu j\u00e4lleen t\u00e4m\u00e4n yhden kokemuksen j\u00e4lkeen. Kuvitelmien kotisatama, pikkuinen poukama avautuu kiihke\u00e4n\u00e4 villiksi valtamereksi noin vain.<\/p>\n
Ja mukana on se osa itsess\u00e4, joka on tullut jo v\u00e4h\u00e4n vanhaksi, ja toivoisi, ett\u00e4 edes joskus olisi v\u00e4hemm\u00e4n puhetta, enemm\u00e4n tekoja – ja ett\u00e4 osallistujat voisivat tilasta poistuessaan kokea, ett\u00e4 kyll\u00e4 kannatti ja olipa selke\u00e4, hyvin mietitty kokonaisuus.<\/p>\n
Vaan kun sitten on se kolmas osa, joka kyll\u00e4 tekee suunnitelmia – mutta on kovin ketter\u00e4 luopumaan visioistaan ja halukas antautumaan hetkess\u00e4 avautuvalle virtaukselle ja kent\u00e4lle (kiitos kymmenien impron parissa vietettyjen vuosien). Se on kuin r\u00e4\u00e4t\u00e4li, joka loihtii (omasta mielest\u00e4\u00e4n) uusia vaatekappaleita – noin vain – ja parsii yhteen sellaisetkin kankaan palat, joiden kuosit ja kohokuviot eiv\u00e4t ensi silm\u00e4yksell\u00e4 satu lainkaan samaan muottiin.<\/p>\n
Itse asiassa, nyt kun mietin, minun p\u00e4\u00e4n sis\u00e4isess\u00e4 ohjaustiimiss\u00e4 onkin aika paljon porukkaa hommissa \ud83d\ude02, ett\u00e4 ei ihme, jos joskus tuntuu, ett\u00e4 vauhti huimaa ja Koponen putoaa itse kyydist\u00e4. \ud83d\ude05<\/p>\n
Ytimess\u00e4 onkin joka hetki, se, mill\u00e4 silmill\u00e4 tilannetta katsoo – mill\u00e4 asetuksilla El\u00e4m\u00e4n eteen tuomaa katsoo? Millaiset odotukset ja ennakko-ohjelmoinnit ohjaavat valintoja ja tulkintoja? Mist\u00e4 syntyy tyytyv\u00e4isyys? Milloin on p\u00e4\u00e4sty maaliin – kenenkin mielest\u00e4?<\/p>\n
Ja miten tulla sinuiksi oman keskener\u00e4isyytens\u00e4 kanssa.
\nYh\u00e4 uudelleen.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Se, ett\u00e4 jokaisen valmennuskerran j\u00e4lkeen kokee olevansa keltanokka, on varmaan (kierolla tavalla) se voima, joka pit\u00e4\u00e4 minut lajin parissa vuodesta toiseen. Ihmisten parissa teht\u00e4v\u00e4 ty\u00f6 on peilitalo, ikuinen oppimisen polku, uusien ovien ja kurkistusikkunoiden kiirastuli, tuhansien kysymysten aarrearkku vastausten sijaan, loputtoman kasvun mahdollisuus ja villitsij\u00e4. Se kuiskii milloin mist\u00e4kin suunnasta muina seireenein\u00e4 ja supattelee vanhoja virsi\u00e4 uusin s\u00e4kein, vet\u00e4\u00e4 maton alta ja pist\u00e4\u00e4 polvilleen juuri silloin kun kuvittelee nousevansa kukkulalle. Polvet ruvella, hikikarpalot otsalla, lihakset maitohapoilla h\u00e4n hengittelee ja aloittaa alusta. Yh\u00e4 uudelleen ja uudelleen, tavoitellen jonkin sortin katharsista tai ylip\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n jotain, mit\u00e4 t\u00e4ss\u00e4 lajissa ei ole olemassakaan. T\u00e4ss\u00e4 ei tule valmista. Eik\u00e4 t\u00e4ss\u00e4 tule valmiiksi. Ikin\u00e4. Koska on kyse ihmisen\u00e4 olemisesta. Ja tarkemmin: ihmisen\u00e4 ihmisten keskell\u00e4. Seassa. Vieress\u00e4. Takavasemmalla. Mutta l\u00e4sn\u00e4. Aina l\u00e4sn\u00e4. Ja ah, miten se osa itsess\u00e4, joka nauttii siit\u00e4 miten palaset ovat ilmassa ja laskeutuvat joka kerta eri tavalla, hihkuu t\u00e4ll\u00e4kin hetkell\u00e4. Se humaltuu siit\u00e4 mahdollisuuksien merest\u00e4, joka sille avautuu j\u00e4lleen t\u00e4m\u00e4n yhden kokemuksen j\u00e4lkeen. Kuvitelmien kotisatama, pikkuinen poukama avautuu kiihke\u00e4n\u00e4 villiksi valtamereksi noin vain. Ja mukana on se osa itsess\u00e4, joka on tullut jo v\u00e4h\u00e4n vanhaksi, ja toivoisi, ett\u00e4 edes joskus olisi v\u00e4hemm\u00e4n puhetta, enemm\u00e4n tekoja – ja ett\u00e4 osallistujat voisivat tilasta poistuessaan kokea, ett\u00e4 kyll\u00e4 kannatti ja olipa selke\u00e4, hyvin mietitty kokonaisuus. Vaan kun sitten on se kolmas osa, joka kyll\u00e4 tekee suunnitelmia – mutta on kovin ketter\u00e4 luopumaan visioistaan ja halukas antautumaan hetkess\u00e4 avautuvalle virtaukselle ja kent\u00e4lle (kiitos kymmenien impron parissa vietettyjen vuosien). Se on kuin r\u00e4\u00e4t\u00e4li, joka loihtii (omasta mielest\u00e4\u00e4n) uusia vaatekappaleita – noin vain – ja parsii yhteen sellaisetkin kankaan palat, joiden kuosit ja kohokuviot eiv\u00e4t ensi silm\u00e4yksell\u00e4 satu lainkaan samaan muottiin. Itse asiassa, nyt kun mietin, minun p\u00e4\u00e4n sis\u00e4isess\u00e4 ohjaustiimiss\u00e4 onkin aika paljon porukkaa hommissa \ud83d\ude02, ett\u00e4 ei ihme, jos joskus tuntuu, ett\u00e4 vauhti huimaa ja Koponen putoaa itse kyydist\u00e4. \ud83d\ude05 Ytimess\u00e4 onkin joka hetki, se, mill\u00e4 silmill\u00e4 tilannetta katsoo – mill\u00e4 asetuksilla El\u00e4m\u00e4n eteen tuomaa katsoo? Millaiset odotukset ja ennakko-ohjelmoinnit ohjaavat valintoja ja tulkintoja? Mist\u00e4 syntyy tyytyv\u00e4isyys? Milloin on p\u00e4\u00e4sty maaliin – kenenkin mielest\u00e4? Ja miten tulla sinuiksi oman keskener\u00e4isyytens\u00e4 kanssa. Yh\u00e4 uudelleen.<\/p>\n","protected":false},"author":3,"featured_media":434,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-433","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-yleinen"],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts\/433"}],"collection":[{"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/users\/3"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Fcomments&post=433"}],"version-history":[{"count":2,"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts\/433\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":436,"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts\/433\/revisions\/436"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/media\/434"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Fmedia&parent=433"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Fcategories&post=433"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/piakoponen.fi\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Ftags&post=433"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}