”Ruoka”päiväkirjaa sinuiksi/minuksi tulemisen tieltä.

Kirjoittajana hän, joka tuli käyttäneeksi taas muutaman puheenvuoron (liikaa) tilaisuudessa, johon hän osallistui. Sama kirjoittaja koettaa siis opetella pois miellyttämisen & mieliksi tekemisen tavoista salliakseen myös itselleen sen, minkä hän sallii kaikille muille: olla omanlaisensa, juuri siinä kohdassa jossa on, keskeneräisenä etsikkona, huolehtimassa ”henkisestä aineenvaihdunnastaan” (opin eilen tämän loistavan sanaparin, kiitos rinnallani kulkeneelle viisaalle naiselle, jonka sain kohdata), omista tarpeistaan, rajoistaan, totuudestaan ja voimastaan.

Alustuksen diassa luki: ”Havainto pysäyttää prosessin.”

Tilaisuudessa, johon tässä viittaan, puhuttiin mm. kvanttihypyistä, energioista, yhteisestä kentästä ja vuorovaikutuksesta. Siellä kyseltiin tämän ajan (city)shamaanien perään, että keitä he voisivat olla. Pohdittiin, miten ihmiset löytäisivät yhteyteen ja oppisivat toimimaan entistä paremmin yhdessä. Sivuutettiin myös sitä, mitä kukin on valmis näkemään vs. mitä jotkut ehkä kieltäytyvät näkemästä.

Ihmettelyn aiheeksi päätyi myös se, miten voi olla niin vaikeaa hyväksyä erilaisuutta, tutustua itselleen vieraaseen, altistaa itseään uudelle…

Mielenkiintoista, syvää & hyvää kaikki tyynni, ja se jäi luonnollisesti luuppaamaan omassa kentässäni illan tunneiksi ja tekeytymään edelleen yön aikana, unien siivin.

Aamulla heräsin analogia huulillani.

Kaikessa on tavallaan kyse ravinnosta, joka on energiaa. Ravitsevaa tai kehoa kuormittavaa. Joten ryhdyin leikkimään ajatuksella.

🧡 🧡 🧡

”Sinähän olet vaikea. Se, mitä sanot, on niin… vaikeaa.”

”Voisitko sanoa sen jotenkin toisin? Helpommin?”

”Voisitko vain puhua vähemmän?”

Tiedän tuskallisen hyvin, että olen ” not everybody’s cup of tea” enkä aivan ”piece of cake”. Saan tästä jatkuvasti kommentteja ystäviltä, tutuilta ja tuntemattomilta. Toive, että olisin toisenlainen, tulostuu tajuntaani säännöllisin väliajoin. Makuasia, tiedän. Ja silti, aijai, vaatii harjoittelua sietää sitä läpi elämän eri muodoissaan yhä uudelleen ja uudelleen ja…

You can be the ripest peach, 
and there's still going to be someone 
who hates peaches.

(Dita Von Teese X-palvelussa syyskuussa 2010.)

Ja tiedän tämän olevan ns. ammatinvalintakysymys. Elämä tuuppii tietoisuuteeni tasaisesti tällaisia, erilaisia, kehomielen kipukohtia kurmuuttavia kattauksia, jotka minun täytyy työstää omassa kentässäni perin pohjin, jotta voin tuonnempana tukea niissä samoissa seteissä ja shiteissä jota kuta muuta (tai muita). Joten se siitä, ja ruokateemalla mennään syvemmälle tähän mieliksi olemisen maailmaan ja eilisen seminaarin sytyttämiin ajatuskierteisiin.

”Havainto pysäyttää prosessin.”

Sain ensimmäisen lapseni vuonna 2004. Imetin häntä ensimmäiset 8kk. Puolen vuoden kohdalla aloin totuttaa häntä kiinteiden ruokien syömiseen. Aika nopeasti ryhdyin hokemaan lausetta: ”kaikkea pitää maistaa, ainakin kerran.” Viisaat osasivat kertoa, että uuteen makuun tottuminen vaatii 10-20 maistelukertaa, joten sillä mentiin.

Terveyskylän (Terveyskylä.fi) sivuilla kerrotaan näin:

”Lapsen makumieltymyksiin vaikuttavat sekä synnynnäiset tekijät että omassa perheessä opitut tavat ja tottumukset. Kyky oppia pitämään uusista mauista ja ruoista säilyy koko elämän.”

Samoilla sivuilla annetaan tukea & ohjeita, miten lasta voi tukea tottumaan uusiin makuihin:

”Helpota maistamista kertomalla aluksi, että ei ole pakko syödä kaikkea, eikä ole pakko edes nielaista. Voit näyttää, miten ruoan voi nätisti sylkeä pois. Pakotettu ruoan nielaiseminen voi aikaansaada vahvan vastenmielisyyden. Kehu maistamisesta ja rohkeudesta, vaikka ruoka ei olisi päätynytkään vatsaan saakka.”

Aikuisille sen sijaan sitten tarjoillaan valmiita ruokaympyröitä, virallisia suosituksia, jopa gramma- ja litramääriä, miten & mitä meidän tulisi milloinkin syödä ja mitä kannattaisi jättää syömättä. Joku muu siis tietää edelleen ja aina vaan paremmin kuin oma kehomme, mikä on meille hyväksi. Esimerkiksi naapurin Erkin lautasmalli, älykello tai joku tosi-tv-ohjelma saattaa olla juuri se kaipaamamme guru ja viisasten kivi.

Aikuinen maistelee uusia makuja enää harvoin (kertaakaan). Hän tietää jo, mikä uppoaa ja mikä ei (eli mikä on tuttua & turvallista). Hän tietää, haluaako hän helppoa ja nopeaa, joka pikaruokaa, muiden (äitien) laittamaa, tai eksoottista ja tulista mättöä, fine diningia vai pelkkää jälkiruokaa. Koska hei: hyvä ruoka, parempi mieli! Mitäpä sitä nyt enää tässä iässä muuttamaan… Minä nyt olen tällainen sekasyöjä ja sillä hyvä. On muiden tehtävä sopeutua minun syömisiini, maiskutteluuni ja ruokasuussa-puhumiseeni… (vai onko sittenkään? 😉)

Annoskoolla on merkitystä, olen todennut sen ennenkin. Lause: ”ennemmin överit kuin vajarit” on kuulunut useasti buffet-lounaalla myös omasta suusta. Olen ajatellut, että syön nyt niin paljon ja koko rahalla, ettei minun tarvitse enää illalla kokata.

Mutta äärimmilleen venytetty vatsalaukku laulaa sammakkolaulujaan takuuvarmasti jossain vaiheessa, jolloin on pakko kaivaa paistinpannu ja pistää jotakin tulemaan. Eikä se jokin välttämättä ole linjassa aiemman luomu- ja kasvispainotteisen, terveellisen aterian kanssa… Ja kun sen kyhää kiireessä, saattaa jäädä kysymättä kehon mielipidettä pannulle pannusta. 😉

Maailmassa on erilaisia kokkeja.

Toiset tuntevat suuret padat ja ruokkivat sujuvasti naapurit ja kylänmiehet, suvunjatkeet ja jalkavaimot. Toiset tekevät vain itselleen. Toiset koristelevat annoksensa ennen nauttimista, tarjoilevat itselleen silmänruokaa suupalojen lisäksi. Toiset taitavat ulkomuistista satoja reseptejä ja kokeilevat jatkuvasti uusia. Toisilla palaa pohjaan joka kerta. Kakut eivät kohoa. Puurosta unohtuu suola.

Jotkut tarjoilevat vierailleen parasta mahdollista, ja purevat sitten itse leivänkänttyä keittiön puolella kun potut ja paistileikkeet päätyivät muiden ruokailijoiden massuihin ennen kuin ruuanlaittaja ehti itse pöytään ensinkään.

”Havainto pysäyttää prosessin.”

Nälkä. Tuo ihmiskehon armottomin seuralainen, tarpeista tunnetuin, tahdin määräävä, jokapäiväinen.

Ja toisaalta myös ruuan himo. Mieliteot. Pikkupurtavat. Välipalat.

Mitä milloinkin tekee mieli – tai mihin rahat riittävät.

Kyltymätön tarve ymmärtää (puhki), tajuta heti kaikki mulle tässä ja nyt -tyylillä, olla maalissa ennen kuin on ottanut ensimmäistäkään askelta – nostaa pöydän alta seuraavaan vaiheeseen ehtinyt ruokalautanen: ”Mä olenkin tässä jo paloitellut nuo kasvikset valmiiksi, niin voimme nyt laittaa nämä suoraan tänne kattilaan…” saattoi tv-kokki todeta joskus 90-luvun lopulla. Kohta sama kokki nosti saman pöydän alta kattilan: ”Mä olenkin tässä jo keittänyt kaiken valmiiksi, niin pääsemme tekemään sitä piirakan taikinaa, jonne seos kohta kaadetaan…” Ja vain muutaman minuutin taikinan hiplaamisen jälkeen… ”Mä olenkin tässä jo alustanut taikinan ja painellut sen tähän vuokaan, kuvioinnut pohjan ja kaulinnut kannen valmiiksi, joten voimme vain kaataa kattilassa olevan seoksen tähän vuokaan…”

Ja ennen kuin huomaakaan, pöydän alta (ei uunista) nousee esille makoisannäköinen piiras. Niin helppoa, vaivatonta, siistiä ja mukavaa.

🧡 🧡 🧡

”Hiukkanen käyttäytyy eri tavalla kun joku tarkkailee sitä.”

”Kun kukaan ei tarkkaile valoa, se aaltoilee. Mutta kun joku asettuu tutkimaan sitä, se muuttuu hiukkaseksi.”

(Ei suoria lainauksia, mutta silti muiden suiden suoltamia ja eilen, 31.8.2026, korviini kantautuneita – siksi sitaatit.)

🧡 🧡 🧡

Minun henkinen aineenvaihduntani toimii omalla tavallaan, niin kuin tietysti kaikilla muillakin. Se, miten sisäisyyksieni energia liikkuu ja laiduntaa, tekeytyy ja tulostuu, on omanlaistaan – niin kuin jokaisella muullakin.

Samaan pöytään saattaa päätyä niitä, joilla taikina vasta kohoaa, tai pohjatyöt tekeytyvät jääkaapissa vähintään yön yli. Simaa tekevillä prosessi ottaa pidempään. Toinen on kahvitauolla. Toinen tekee hernekeittoa metsään menneille alokkaille. Vertailu on turhaa, ja silti sitä tekee. Toinen kertoo käymisprosessistaan kun toinen kuvailee omaa kyökki-alkemiaansa joillain muilla sanoilla.

Yhteys ei synny samaa mieltä olemisesta, ei yhteisistä resepteistä (alokkaat eivät pärjäisi pelkällä simalla tai yksittäisillä herneenpaloilla), ei edes valmiista tuotoksista, vaan aivan jostain muusta.

Halu olla oikeassa liittynee omaan (mielen) reseptiin, kuvastoon ja kokemusten kuorrutukseen sekä lopulta tarpeeseen liittyä, kuulua ryhmään, olla osa kokkien ja keittäjien heimoa. Elinvoimaa ja energiaa ylläpitävää porukkaa, jotka tukevat toisiaan ravinnon parissa.

Mutta missä vaiheessa kävi niin, että jotkut tietävätkin toisten puolesta, millainen annoskoko heille milloinkin sopii tai mitä ruokalajeja kenellekin edes kannattaa tarjoilla – ettei menisi ”helmiä sioille”?

Missä vaiheessa meistä tuli sellaisia syöjiä, jotka toimivat kuin pöllön poikaset: suu auki odottamassa äitinsä tuomaa ja tuottamaa oksennuspalloa?

❤️‍🔥 ❤️‍🔥 ❤️‍🔥

Karvani nousevat pystyyn ja saan sisäisen, allergisen reaktion nykyään hyvin herkästi hetkissä, jossa ihmiset pistävät toisiaan pumpuliin.

Itsehän kestämme kaikenlaista, pärjäämme erilaisten tunteiden kanssa, sopeudumme vaikka minkälaisiin soppiin ja keitoksiin suvereenisti – mutta voi tuota toista, hän on niin paljon herkempi ja sellaisessa kohdassa, että minun tulee hieman säädellä ja säännöstellä… antaa vain yksi puolikas peruna kokonaisen sijaan. Katsotaan, miltä se maistuu ja miten se uppoaa. Meneekö se vatsaan saakka vai syljetäänkö sekin lautaselle saman tien?

Tai tarjoillaan kaurakeksiä karpaloilla kun ei näytä se ravitseva ruoka nyt heti maistuvan…

Missä vaiheessa me aikuiset – asiantuntijat, valmentajat, ohjaajat, terapeutit ja tukijoukot –  teimme toisistamme pikkuisia lapsia, jotka vasta opettelevat kiinteisiin ruokiin?

Missä vaiheessa menetimme uskomme kanssakulkijan kykyyn pureskella tai olla pureksimatta?

Milloin meistä tuli NIIN taitavia toistemme tuntijoita, että tiedämme, millaisia tunteita, kokemuksia, kehon kerrosten heräämisiä, sisäisten koodien aktivoitumisia toinen milloinkin pystyy käsittelemään? Mihin toisen hampaat pystyvät?

❤️‍🔥Vai pelkäämmekö oikeasti itse, ettemme pärjääkään, jos toinen sylkee soossit lautaselle ja kieltäytyy edes maistamasta?

❤️‍🔥Pelkäämmekö, että toiselle tulee paha mieli, kun pöydässä ei olekaan sitä samaa einesruokaa, johon paikalle saapunut on vuosiensa aikana tottunut?

Mutta eikös meidät sen takia tilattu paikalle? Pyydetty auttamaan elämäntapamuutoksessa, ravintotottumusten tuunauksessa? Olemaan tukena, kun tuijotetaan tulta ja hehkuvia hiiliä, kuoritaan ihon kuolleita kerroksia, puhdistetaan viemäriverkostossa viihtyneitä, mutta vanhaksi menneitä?

”Makeat ruoat sen sijaan koetaan usein miellyttäviksi jopa yhden maistamisen jälkeen, koska ihmisellä on synnynnäinen mieltymys makeaan.” (Terveyskylä.fi)

Jos annamme tykätyksi tulemisen toiveessamme tikkaria ja suklaakonvehteja ja maanittelemme niillä maistelijaa, tuota mukaan tullutta matkalaista kuvitellen, että ehkä sitten se toinen suostuisi ottamaan palan veripalttua, rupipullaa tai islantilaisten pyhää perinneruokaa (mädätettyä valaanlihaa tai savustettua lampaanpäätä), niin emmekö silloin, siinä hetkessä rakenna enemmän omaa mukavuusaluettamme todellisen työmme tekemisen sijaan?

Emmekö silloin evää siltä toiselta kasvun mahdollisuuden? Emmekö silloin ylennä itsemme tietäjän tilaan kohtaamisen ja kohti katsomisen, tilan avaamisen ja vaikeiden tunteiden kannattelun sijaan? Sen kaiken, joka voisi eheyttää ja tarjoilla korjaavia kokemuksia? Avata uusia näkymiä ja näköaloja? Uusia makuja? Maun palauttamisia?

Jos silitämme, pehmittelemme ja puskuroimme loputtomiin, miten se toinen ikinä voi saada mahdollisuuden voimaantua huomatessaan, että hitto, mähän pärjäänkin pelkojeni kanssa, mähän pystynkin pitämään puoliani, mähän pystynkin hengittämään häpeäni läpi niin, ettei sillä ole enää solukoissani niin suurta valtaa valintoihini, voimapaikkoihini, ilmaisun kanaviini ja kauttani maailmaan tulevaan.

Eikö se ollutkaan työmme tarkoitus ja tavoite? Tukea toisen toimijuutta, vastuun kantajuutta, aikuisena olemista? Sisäisyytensä tuntemuksen lujittamista?

Ja jos suu pysyy tiukasti kiinni, haarukka hyppäyttää perunanpalat pitkin seiniä ja kulkija kieltäytyy, mitä se minulle kertoo? Väärästä ajoituksesta? Salaa syödystä välipalasta? Valmiiksi kylläisestä, piripintaan jollain muulla täytetystä vatsasta, joka vain kerta kaikkisesti ei nyt koe oloaan kyllin turvalliseksi tutkiakseen tuonpuoleisia, pöytään kannettuja, muualla kasvatettuja. Ja sitten se on niin.

Valikoiva syöminen eli niin sanottu ruoan kanssa nirsoilu on tavallista lapsille. Nirsoilun juuret ovat ihmislajille synnynnäisesti tyypillisessä uutuudenpelossa, joka kohdistuu usein kasviksiin, osalla myös pääruokiin ja lihaan. (Terveyskylä.fi)

Ja se on ihan ok. Suhteessa kaikkeen ja kaikenikäisiin. Kaiken aikaa.

Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin. Tai ehkä olen vain eri kohdassa ravinto(la)ketjua?

Ja toisaalta kaikenlaisille ravintoloitsijoille riittää asiakkaita.

Myös niille, jossa silmät sidotaan ja koko ateria nautitaan pimeydessä.

Myös niille, jotka asettavat kojunsa kadun laitaan, torin tuntumaan, ja kypsentävät lähes kuoriutumisvaiheeseen kerenneitä ankanpoikasia munissaan.

Kokemuksia rikkaampana. Ja kyllä, joistain ihmisistä tulee kasvissyöjiä jo pienenä. Silti, vaikka kasvien pienet solut poksahtelevat ja lähettävät ääniaaltoja ympärilleen, kun oksa katkaistaan, lehti revitään irti äidistään. Elämällä on monet muodot, ja ravinnoksi kelpaavaa on paljon.

Uusien makujen ja ruokien hyväksymisessä auttaa, kun niihin saa tutustua miellyttävässä tilanteessa ja ilman maistamisen pakkoa. Maistamista voi helpottaa, kun ruokaan saa tutustua ensin muilla aisteilla: katselemalla, tunnustelemalla ja haistamalla. (Terveyskylä.fi)

Tekojen puolesta

(toiminnalliset & taidelähtöiset menetelmät työskentelyn tukena; kehollisuus kerrosten ja kenttien avaajana, tilojen luojana, mahdollistamisen muotoina… Kaikilla aisteilla indeed.)

Tein itselläni ihmiskokeen noin kymmenen vuotta sitten. Riisuin ruokavaliostani kaiken tulehdustilaa ruokkivan. Se tarkoitti myös lukuisia mausteita ja hyvin rajallista ruokalistaa. Joten minun täytyi valmistaa itselleni eväät kaikkialle, minne menin, ja mutustella suolattomia ja pippurivapaita pataruokiani rasioista pitkin päivää.

Omanlaisensa analogia sekin esimerkiksi siitä, miten ihmisen elämään mahtuu erilaisia vaiheita. Sellaisia, jotka lisäävät ymmärrystä itsestä, muista ja maailmasta.

Pointti, jonka tässä nostan esiin, oli se, miten suuni herkistyi maistamaan aiemmin mauttomina pitämiäni ruoka-aineita! Opin arvostamaan erilaisia sävyjä, raikkautta ja luonnollisuutta. Edelleen huomaan hymyileväni, kun juon vaikkapa punajuurimehua (jonka löysin elämääni tosin vasta kuluneen vuoden aikana, mutta taito tunnistaa, mikä on oikeasti ravitsevaa ja kehon syviin tarpeisiin vastaavaa, on siis tallella.)

Sama elämässä yleensäkin… Aina ei pääse ”eteenpäin” syömällä sitä, mihin on tottunut – ja joskus sekin voi toimia. Ja joskus uudenlainen pysähtyminen omalle lautaselle päätyneen kanssa voikin avata jotain odottamatonta…tai sitten ei. Muiden tarjoilema ei ole automaattisesti hyväksi itselle juuri tässä ja nyt, ja silti voi kokeilla, tutkia ja olla utelias.

Ja vuoden päästä tilanne saattaa olla toinen.

🧡 🧡 🧡

”Rakkaudesta ruokaan” kuuluu ruoka-alan toimijoiden slogan. Voisiko se toimia ohjenuorana uudella tavalla myös ihmistyötä tekevillä?

Ja naps, olemme kysymässä: mitä on rakkaus?

Mitä on egovapaa, rakkaudellinen kohtaamisen ja yhteinen luomisen tila, josta myös Hakomi-menetelmä puhuu?

Jokainen määritelköön sen itse, ajattelen, ja sallin sanoilleni vapaan virran. Päädyn asettamaan sen rinnalle myös kysymyksen: millainen on aikuinen ihminen?

Vastaan omasta maailmastani, todellisuuden tuntuisesta totuudesta käsin, tässä hetkessä, keskeneräisenä edelleen: hän on pystyvä, kykenevä, varjonsa ja valonsa tunteva, itsensä puolella pysyvä, yhteyteen pystyvä, tilaa pitävä, syliään syventävä toimija, joka on halukas vahvistamaan itsetuntemustaan ja kykyään olla tietoisessa, hyväksyvässä yhteydessä siihen kaikkeen, mitä on. Hän on tunteva ihminen, johon kokemuksen ovat kehoutuneet ja muuntuneet viisauden siemeniksi. Hän on ihminen, joka on valmis möyhimään maaperäänsä, jotta siemenet voivat itää. Hän on ihminen, joka tietää, että pärjää sen kaikkeuden kanssa, joka hänen lävitseen virtaa ja häntä kohti kimpoilee.

Hän on se, joka kuuntelee ja esittää kumoavan kertomuksen vaatimatta äsken puhunutta puoltamaan puheitaan. Hän kutsuu katsomaan kauempaa, laventamaan, leventämään leveilemättä. Sallien & ihmetellen, sanotun sisään katsoen ilman, että se aktivoi puolustuksen, ripustaa päälle ritarin haarniskaa, vie käden miekan tuppeen ja sytyttää silmiin tuiman tulen.

Hermosto hengittää. Oma totuus ja todellisuus voi läikkyä ja läpättää, liikuskella itseluodussa ja omin voimin kannatellussa kehossa & sen kerroksissa. Sisäisyys huokaa uuden edessä ja kuiskaa: noinkin sen voi ajatella, jossain kohdassa, jotain muuta kokeneen kehossa. Kaikkea en tarvitse omaan reppuuni sulloa. Kaikesta ei tarvitse löytyä samaa mieltä.

Ja hän tietää, että ”mistä se soppa syntyy” – ja käärii silti hihat, menee keittiöön yhdessä muiden kanssa ja hämmentää, jos se on hänen hommansa. Tai ehkä hän on siellä vain vastaamassa mausteista ja maistelusta. Tai ehkä hän on se, joka laittaa ruuan esille, tarjoilee ja säätää lämpötilat ravinnon ehdoilla oikeiksi. Tai sitten hän on se, joka hoitaakin tiskit, pyyhkii pöydät, lakaisee lattiat lopuksi. Tai kenties hän on se, joka haalii raaka-aineet, kontaktoi tavarantoimittajat, tekee tilaukset.

Oma paikka, tontti ja tehtävä hahmottuu kyllä, kunhan suostuu kulkemaan, kokeilemaan, käymään erilaisissa ”ravintoloissa”. Kehomieli kertoo, tietää & tunnistaa, kun asetukset ovat kohdillaan.

Ja sitä paikkaa vielä itse etsin, vaikka tunnen kädessäni olevan kauhan liiankin hyvin.

Minä en ole viiden tähden michelin-ravintolan fine dining -kokki. En ole liioin leipuri enkä pikaruokalan pitäjä. Olen enemmänkin sellainen suurtalouskokki tai laivoilla tarjoillun lounasbuffetin pyörittäjä.

Katan pöytiin aina kaikenlaista ja luotan, että paikalle tullut osaa valita omaan ruokavalioonsa sopivia soseita, itselleen mieluisille lautasille. Luotan, että vieras osaa paloitella pihvinsä itse ja pureskella riittävän monta kertaa ennen nielemistä. Ja minulle on ok, ettei kaikki päädy heti vatsaan saakka eikä edes jokaisen lautaselle. Minulle on ok, ettei kaikki maistu.

Niin moni on irvistellyt edessäni, pyöritellyt silmiä ja jopa poistunut paikalta. (Ja se on ihan ok.)

Niin paljon menee hävikkilaariin kerta toisensa jälkeen, kiertoon tähän kaikkeuden keitokseen. (Ja se on ihan ok.)

Ja sellaista se on, sopan keittäjän arki. Minun paikkani maailmassa. Hämmentäjänä. Liikkeelle laittajana. Huolehtimassa, etteivät erilaiset keitokset pala pohjaan. Lisäämässä lämpöä, jos hella on jätetty huomiotta. Ja tarjoilemassa mahdollisuuksia makumaailmojen laventamiselle, yhteisen ruokakulttuurin kehittämiselle, yhdessä kokkaamiselle.

(Mielen) maistelukertoja aikuisille… Turvallisia (mutta ehkä aluksi turbulenssia aiheuttavia) tiloja tutkia omaa ruuansulatustaan, suutuntumaa, katsastella koostumuksia, makumaailmoja täältä ja toisaalta.

Joten otanpa tuleviin töihini, ohjauksiini ja valmennuksiini muistilapukseni tämän alussa esiin nostetun ohjeen:

”Helpota maistamista kertomalla aluksi, että ei ole pakko syödä kaikkea, eikä ole pakko edes nielaista. Voit näyttää, miten ruoan voi nätisti sylkeä pois. Pakotettu ruoan nielaiseminen voi aikaansaada vahvan vastenmielisyyden. Kehu maistamisesta ja rohkeudesta, vaikka ruoka ei olisi päätynytkään vatsaan saakka.”

🧡 🧡 🧡

Ja henkinen aineenvaihdunta tekee omaa työtään.

Liike säilyy. Energia virtaa. Kunhan energiaa on riittävästi.

Siinäpä sitä, sulateltavaa. Tai pakkaseen pistettävää. Tai kompostiin kuljetettavaa.

Eilinen uusi tuttavuuteni kuvasi omaa työtään sanoen: ”Olen kuin ihmisten henkisten jätteiden käsittelylaitos.” Niinpä. Ei helppoa. Ei hajutonta eikä mautonta. Kovin tarpeellista ja merkityksellistä. Osa ravintoketjua.

Kullakin solukolla omat solmukohtansa, kivut, katveet, suvannot ja suorat linjat. Ei jokaisen pala kakkua, eikä kupillinen teetä.

Se, mitä etsit, etsii sinua. Se, mitä kaipaat, on jo sinussa. Tasapainoa. Harmoniaa. (Ja silloin tällöin on silti ihana napsia hieman suklaata tai hörpätä kahvia kauramaidolla…)

Suurin osa ihmisestä on vettä, ja vedellä on muisti. Ja se onkin sitten ihan toisen kirjoituksen aihe…

”Havainto pysäyttää prosessin.”

…ja kun käännän katseeni, aallokko voi ottaa omansa, keinutella kepein liikkein, luoda luomatta jäänyttä, lemmiskellä kaikkien mahdollisuuksien meressä…

💥💥💥💥💥💥

Suuri kiitos Metanoia Instituutille eilisen seminaarin järjestämisestä. Aiheena oli siis ”Kvanttiajattelun äärellä: uudistunut vuorovaikutus ja kehittäminen” ja tilaisuuden alustuksen piti Johanna Blomqvist, jonka kirjan ”Hypertodellisuus” hankin heti itselleni.