Vapaa pudotus ja muistamisen vaiheita

”Se, mitä ja miten kirjoitat, ei ole LinkedIn-kamaa…”

Joten kirjoitan ihan sen uhalla. Kirjoitan, koska haluan, voin, saan ja pystyn.

Kirjoitan, koska kirjoittaminen on valinnut minut ja minä sen.

Kirjoitan, koska silloin ajattelen.

Ja nyt mietin tällaista (vaikka kukaan ei lukisi)…ja laitan sen kokonaisuudessaan tänne Sinulle, sivuilleni sattuneelle silmäiltäväksi.

Ihmisen eri roolit oman ja toisen kasvun tukijana (tai todistajana).

Kun asiaa yhtään pohtii, päätyy jossain vaiheessa kysymään: mitä ylipäätään tarkoittaa eteenpäin meneminen? Ja mitä enemmän ikää (ja ns. kilsoja, myös kiloja) kertyy, alan olla yhä vakuuttuneempi siitä (kuten moni muukin), että kyse on syklisestä liikkeestä, jossa on erilaisia vaiheita. Liikkeen suunta on kokemuksellinen kehä, ja mieli sanoittaa havaintojaan itselle sopivilla saduilla, sepitteillä, tulkinnoilla, mielikuvituksensa tuotteilla.

Tuorein tajuaminen liittyy kohtiin, jossa menopeli ”suistuu” vesiliirtoon eli niin sanottuihin väli- ja/tai liminaalitiloihin (määreissä on hieman eroa, joka inspiroi tällä hetkellä paljon) – ei siis varsinaisiin suvantovaiheisiin, vaan kohtiin, jossa menneeseen ei voi palata sillä sitä ei ole, eikä tuleva ole vielä avannut ovea ja kutsunut nimeltä.

Eli siirtymät, joille annetaan mielestäni nykyään aivan liian vähän arvoa ja aikaa…

Varsinkin urheilijat tietävät, että palautuminen tapahtuu treenien väleissä silloin kun keho ja mieli lepäävät. Ja ne samat ikiliikkujat, joille treenaaminen on henki ja elämä (meillä saattaa kotona asua muutama, ja minä en ole kumpikaan niistä), tietävät tuskallisen hyvin, miten piiiitkiä ja piinaavia nuo täyden levon hetket ovat – tai voivat olla. ”Jotain kevyttä voi tehdä”. Juurikin niin.

Mutta mutta…

(ja humps, nyt jokin itsessä laskeutuu sellaiseen satojen sinkoilevien aihioiden mekkaan, mun oma mielen ”temppeli”, että katsotaanpa, onko täällä sittenkään vielä valmista jaettavaa…Tervetuloa totaaliseen vapaaseen pudotukseen…)

Pystyykö ihminen ”lepäämään” ja lataamaan liminaalitiloissa, liikkumattomalta tuntuvissa hetkissä, tuskallisissa tuokioissa, joissa jokin itsessä on onnistunut houkuttelemaan mielen tyhjiöltä tuntuvaan tilaan ja painanut pause-nappulaa? Malttaako siinä nököttää ja napittaa itseluomiaan kliinisiä seiniä, odotushuoneen tunnelman omaksunutta paikkaa ja lukuisia erinäköisiä ovia? Saako siellä suostuteltua itsensä luottamaan sokeasti ilmassa leijuvaan lupaukseen, että tuolla jossain, jonkin oven takana ”se jokin” tekeytyy kera siihen liittyvien tapahtumasarjojen, ihmisketjujen ja sattumien?

Tai siis että miten se tehdään? Miten se tapahtuu?

Ja tärkein: mitä silloin tapahtuu?

 

Kylväjät

Keskustelin erään ystäväni kanssa kylväjän kinkkisestä roolista. Kaikki, jotka ovat toimineet valmentajina, ohjaajina, opettajina jne. tietävät, mitä tarkoitan. Ihmisen opinpolulla, oivallusten pitkospuilla kulkee lukuisia henkilöitä, jotka osaltaan peilaavat, puntaroivat, pohtivat ja putsailevat kulkijan vaiheita eri kohdissa. Jokainen heistä – ihmisiä kun ollaan – kaipaisi palautetta omasta työstään. Mutta mikäli oma paikka on pelata tuota peliä siementen viskojana tai mullan möyhijänä, on todennäköistä, ettei kiitos koskaan kulkeudu hänen korviinsa. Sitä eivät saa myöskään he, jotka ovat olleen elämän varjopuolien palveluksessa vauhdittamassa tarvittavia törmäytyksiä, läikyttämässä lasiin kaadettua vettä ja laittamassa valoja päälle välillä väkisin. Ja silti jokaista heistä tarvitaan.

Ja mitä mieltä siinä olisikaan joka kerta kiitellä kaikkia tielleen osuneita, kadulla kohdattuja ja ohikulkeneita? Tai siltä se tuntuu. Mutta vääristääkö mahdollinen hehkutus, mainospuheet ja valotaulut sen kohteena olevan omaa osuutta? sillä hänhän on vain sattunut olemaan paikalla, kun sato on ollut valmista korjattavaksi? Jos vääristää, niin millä tavalla? Ja onko silläkään lopulta mitään merkitystä tässä pyhässä, syvässä, monikerroksisessa kudelmassa, jossa jokainen kuitenkin vuorollaan pääsee testaamaan eri tuoleja, hattuja ja porrasaskelmia?

Vastaanottamisen vaikeus

Vastaanottamisen vaikeuteni liittyy usein juuri tähän, että tiedän monien muiden tehneen tilanteen mahdolliseksi, siis sen josta minua ehkä kiitetään, enemmän kuin oma osuuteni antaisi ymmärtää. Tai toisaalta, voisinko jatkossa ajatella, että se mahdollinen kiitos (saan myös paljon muunlaista palautetta) olisikin yhteenveto ylipäätään niistä eri pelipaikoista, kylvöistä ja ovien availuista, joita olen jossain toisissa tilanteissa tehnyt todeksi?

Ja niin pikkuinen olen vielä, että välillä kirpaisee kun joku toinen kerää glorian jonkun toisen puolesta. Joku pokkaa pokaalit, paistattelee parrasvaloissa ja jättää mainitsematta, että hommassa on ollut useampia käsipareja tekemässä sitä kaikkea mahdolliseksi. Ja olen myös niin kesken, että välillä kipuilen sen kanssa, miten ketterästi joidenkin polku tuntemattomien riveistä kaiken kansan tietoisuuteen tapahtuukaan, sillä kyllä, minussa asui vuosikymmenet hän, joka halusi tulla huomatuksi, nähdyksi ja kiitetyksi.

Kehät ja kiertokulut

No, nyt kun suurin osa hänestä, tuosta huomion ja mieliksi olemisen perässä pyörineestä osasestani on tuhkattu, tuulessa huuhdottu ja uudelleen muotoilu aloitettu, on silti hassua, miten tietyt asiat työntyvät tietoisuuden kehille säännöllisesti. Aivan kuin jokaisella minut muovaavalla säikeellä olisi omat kiertoratansa aurinkoni ympärillä ja ne tulisivat tarkistamaan, onko oppi mennyt perille, muutos edennyt mihinkään vai vieläkö luuppaan tyhjien tilitysteni tilikirjan ensilehdillä lukemassa kuvastoista sinne kopioituja ohjelmistoja ja niiden ohjenuoria.

Havaintoni näiden lukuisien kiertojen jatkuessa onkin tällä hetkellä se, että kun Elämä ohjaa välitilaan, sysää vesiliirtoon tai laskee liminaalitilaan (koska ah, ne ovat hienoja kohtia, harmaita, kipeitä ja sileitä, mutta suloisia), nämä vanhaksi menneet luupit odottavat odotushuoneen pöydillä kuin oikeissakin paikoissa olevat ikivanhat Anna-lehdet. Joten olen muuttanut lähestymistapaani. Tyhjyydessä meditoinnin sijaan olenkin alkanut siivoamaan näitä välitilaani viskattuja aikakausilehtiä.

Olen harjoitellut olemisen sietämätöntä kokemusta sinnikkäästi ja periksi antamatta. Olen istunut kasvokkain keskeneräisyyteni, kitukasvuisten toiveideni, harhaisten haaveideni ja sisääni sulkemieni sylkikuppien kanssa. Olen kuorinut itselleni, muille ja Elämälle asettamiani kummallisia vaateita, purkanut punaisia lankoja, palastellut pintaani jääneitä, muille kuuluvia mutta minun itseeni iskemiä, katsellut haavaista pintaa ja vääristyneiden virsien viiltoja siellä jossakin syvällä sisäisyydessä.

Ja silti olen tavallaan tismalleen samassa paikassa kuin aiemminkin. En ole edennyt Elämässäni mihinkään mahtavaan ja merkittävään. Suustani tulee edelleen samoja sanoja kuin 10, 15 tai 20 vuotta sitten (lueskelin vanhoja päiväkirjojani ja sain sieltä todistusaineistoa), mutta nyt ne ovat kiinni kehossani. Ne eivät supattele enää solujeni pinnalla tai sovita itseään mihinkään muotteihin, vaan ovat tumatasolla totta ja viestittelevät hermostoni hienoissa kierteissä aivan omalla tavallaan, omalla kielellään, omalla äänellään. Mielen tasolla tankatut, muilta lainatut, lähes mantroina hoetut ja joidenkin tahojen toimesta totuuksiksi todetut ovatkin löytäneet nyt (vihdoin) kotiin – tai vastaavasti jääneet kokonaan kelkasta (onneksi), sammuttaneet sättivät sävynsä, siirtyneet sivuun, tehneet tilaa (tärkeä tehtävä sekin).

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että se sanojen takana, ilman ääntäkin läsnäoleva vaikuttaa enemmän kuin pakolla päähän pistetyt, ulkoa opetellut, valmiista pöydistä poimitut. Ja tohdin väittää, että se myös näkyy. Okei, jos ei vielä, niin kenties kymmenen(+) vuoden päästä kun jälleen yksi kasvukierre, elämän pyörre ja ajan kampaviineri on pyörähtänyt yhden piirilevyn ympäri tai singahtanut seuraavalle askelmalle. Ja se tapahtuu, vaikka sillä ei olisi yhtään todistajaa, yhtään kylvöstä kiittävää, tai edes kupeella kiitävää kanssasisarta seuranaan.

Sillä niin Elämä kulkee. Se seuraa sanatonta, ikiaikaista, ytimen ympärille solmittua ja tuonne kaikkeuteen viskattua sähkönsinistä siimaa, joka lävistää kaiken ja huolehtii, että jokainen toisiinsa osuva hiukkanen on aina oikeassa paikassa, omine setteineen ja shitteineen. Ja että liike jatkuu, sillä vain sillä on merkitystä.

Ihminen palaa

Olen tajunnut myös sen, että ihmisen täytyy palaa (poroksi) itseensä ennen kuin hän voi palata itseensä. Enkä tarkoita nyt tulta, joka tuhoaa. Tarkoitan tulta, joka transformoi. Ja siksi ne sisäiset X-filesit täytyy (tai ne saa) käydä läpi, suodatella sieltä tiedon jyvät ja tummiin vesiin säilötyt salaisuudet, hämmennellä ja huokailla, kehouttaa ja kannatella, katsoa kohti ja sopia, mikä on minun ja mikä jonkun muun. Ja parasta koko prosessissa näyttäisi olevan se, että se tapahtuu silti, omalla tavallaan, omassa ajassaan, vaikka ihminen ei itse pyristelisi, pakottaisi, ponnistelisi ja puskisi niin maan perkeleesti tullakseen joksikin. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen.

Ja se ”tapahtuminen” voi näyttää HYVIN erilaiselta eri ihmisten kesken, joten vertailu vie tässä sellaisiin vuorovesiin, että oksat pois…

Ja sillä välin kun tuo ”tapahtuu”, ihminen voi itsensä kurittamisen ja kiusaamisen, kasvun pakottamisen, ylilannoittamisen ja hitauden sättimisen sijaan tehdä asioita, joissa sielu lepää, henki kulkee ja suupielissä lepää hymyntapainen, silmäkulmassa tuikkii ja sydän sulaa. Koska ”se” tapahtuu myös silloin.

Ja kenties silloin itse asiassa tapahtuu enemmän.

Kenties silloin muistaminen voi alkaa.

***

Oma muistilistani, osa siitä… (jonka syntyyn ovat vaikuttaneet useat kymmenet eri ihmiset, kiitos heille jokaiselle – kenties tunnistatte minua inspiroineet sananne näistä):

• Hallinnasta sallintaan ja sallivaan hallintaan.
• Kontrollista kontaktiin.
• Erillisyydestä yhteyteen ja yhteiseen hengitykseen.
• Tuputtamisesta ja valmiiden palikoiden tuomisesta vapaaseen luomiseen.
• Itsen hutkimisesta itsen tutkimiseen.
• Omasta navasta ylisukupolviseen.
• Pakottamisesta paljastamiseen, paljaaksi tulemiseen, turhan tunnistamiseen.
• Rupien repimisestä tuuleen luottamiseen – kaarna irtoaa kun se on siihen valmis, suomut siirtyvät silmien päältä, kun kulkija on valmis näkemään.
• Maailma näyttää joka hetki sen, minkä minä olen valmis näkemään, omakseni ottamaan – ja mihin mieleni ymmärrys milloinkin yltää.
• Mieletön muistaminen, kehoon luottaminen, on uuden luomistyön alku (ja juuri).

Joten kysymys lienee: kuinka tänään(kin) kytkeydyn minulle sopivalla tavalla Elämän ikuiseen virtaan ja sallin itseni olla osa sitä niin kuin on parhaaksi?

Sallinko itseni olla se osa, joka on minulle luonnollisinta, lempeintä – ja jonka kautta minussa soi niin, että muutkin sen kuulevat? Ja jonka soidessa voin palvella paremmin sitä kokonaisuutta, josta minulla on vain pienen pieni aavistus, mutta jonka sydämeni tunnistaa ja todeksi tuntee?