Ajattomia ajatuksia Elämän virrasta

”There is no such a thing as now”, totesi Shaman Durek eräässä podcast-haastattelussa.

Echart Tollea lukeneena ja seuranneena tuo oli pysäyttävä lause. Mutustelun arvoinen maistiainen. Herkullinen herättelijä.

”Aikaa ei voi hallita,” tokaisi puolestaan Harri Gustafsberg verkkokurssinsa videolla.

Ja tuolle jatkona lauseet: ”Aikaa ei ole” tai ”Aikaa tulee koko ajan lisää.” (Jälkimmäisen olen kuullut erään Amerikan alkuperäiskansan edustajan suusta.)

Kun on läsnä sille mikä on, hengittää sen kaiken kanssa – tulee pysähtyneeksi – mutta ei perinteisellä tavalla. Silloin pysähtyy muutoksen virtaan. Tai olisiko parempi sanoa, että tulee antautuneeksi elämän virtaan. Suostuminen siihen mikä on ja mitä ei voi muuttaa, vapauttaa ajattomuuden tilaan ja palauttaa voimavaroja.

Elämä on pistänyt minut moneen kertaan polvilleen (ja se tekee sitä edelleen säännöllisesti), joten on ollut useita tilaisuuksia tutkia itseään haastavissa (ja vähemmän haastavissa) tilanteissa ja ammentaa niistä milloin mitäkin oppia. Esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten aloin opetella itkemään ilman pään sisäistä tarinaa ja löysin tuntemisen toisen puolen: sen, jonka voi valjastaa voimaksi.

Kohta kymmenen vuotta sitten Virpi Koskela täräytti tajuntaani ensimmäistä kertaa sanaparin:

läsnäolo – lasna olo. (Kiitos siitä.)

Sen jälkeen (ja varmasti myös ennen sitä) useampi on puhunut minulle eri tavoin, eri konteksteissa sisäisen lapsen kuuntelusta ja kunnioittamisesta – jopa lapseksi palaamisesta (ei konkreettisesti, mutta mielen tasolla, lapselle luontaisten taitojen palauttamisesta – ja toisaalta lapsen paikkaan luisumisesta). Ja nyt se kaikki kiertyy ylleni uudelleen…

Olen kuullut ihmisten huolen siitä, että lapset eivät enää leiki. Kuulin saman lausahduksen ensimmäisen kerran kun olin aikoinaan nuoremman poikani ”vasu”-keskustelussa päiväkodissa. Järkytyin. Miten niin lapset eivät leiki? Mitä he sitten tekevät?

Koulutuksissani (jos se tukee valittua aihetta) laitan ihmiset leikkimään. Laitan heidät kuvittelemaan, heittäytymään, hulluttelemaan – huomaamaan asioita itsestä ja muista ja maailmasta leikin varjolla. Parhaimmillaan tuo yhteinen, toiminnallinen, arjesta irti oleva hetki saa osallistujat rentoutumaan. Kohtaaminen humahtaa uudelle tasolle. Asioista tulee asteen verran helpompia. Jokin itsessä höllää otettaan. Ja viimeksi tällä viikolla muutama huokaisi erään harjoituksen jälkeen ja totesi hymyillen: ”tätä pitäisi tehdä useammin.”

Klovneria-koulutuksissa harjoiteltiin aikoinaan kannattelemaan sisäistä tilaa, jossa mikään tunne ei niin sanotusti leikkaa kiinni ja jää jumiin. Ja jos jäi, sen kanssa oltiin – se käytettiin osana kohtausta tai kohtaamista. Harjoittelun edetessä erilaiset tuntemukset saattoivat risteillä, vaihtua hetkessä joksikin aivan muuksi kevyesti ja helposti. Ilosta suruun – vihasta rakkauteen… ”Tunneputkien” puhdistus & nuohous ei tosin ollut täysin kivutonta, mutta se kannatti.

Ja sen voimalla uskallan väittää, että

varjoihin tuijottelulle on ehdottomasti paikkansa aika ajoin.

Tällä hetkellä, omassa elämässä, perhekonstellaatiot ohjaavat saman olemisen tavan pariin. On huikea kokemus virtauttaa (jopa jollekin toiselle kuulunutta) elämää kaikkine tunteineen, sävyineen ja voimineen oman kehonsa läpi ilman, että mikään siitä jää kiinni. Kokemuksen jälkeen jokainen solu on kuin pesty puhtaaksi ja täytetty jollain uudella tiedolla – ja ennen kaikkea myötätunnolla. Sen jälkeen on asteen verran helpompi olla läsnä sille kaikelle mikä on.

Kun tunne saa toteuttaa itseään ilman tarinaa, Elämä virtaa läpi ja tarjoutuu palvelukseen kaikessa rikkaudessaan.

Eli mitä haluan sanoa tällä kaikella?

Olen kulkenut viime vuodet tietoisesti lähemmäksi Elämää.

Ja se ei olisi ollut samalla tavalla mahdollista ilman kykyä (ja halua) leikkiä. Toivon, että onnistun vaalimaan sitä hetkestä hullaantuvaa ja pikkuruisista asioista inspiroituvaa osaa itsessä hamaan hautaan saakka – ja siitä eteenpäin. Leikki – jota teatteri, impro ja klovneria ovat edustaneet vahvasti – on herätellyt ja herkistellyt kokemaan, näkemään ja aistimaan. Se on kutsunut Elämysalueelle löytöretkeilemään ja totuttanut tuntemattomaan, ennalta arvaamattomaan ja vahvistanut luottamusta, että kaikki järjestyy ja kaikesta selviää, jotenkin.

Toisen kirjani julkaisun jälkeen ajauduin paikkaan, jossa olin lypsänyt suorittavan maailman unelmani loppuun. Olin asettanut tavoitteita ja saavuttanut ne. Ja kun unelmaan liitetyt lisätarinat eivät tulleetkaan todeksi, vajosin johonkin välitilaan. Huusin hongille, kipuilin ja kieriskelin ns. pimeässä yössä ilman suuntaa.

Ja Elämälle tuli tilaa tapahtua.

Aloin saamaan kokemuksia, joissa sisäinen hissikuiluni humahteli kerros kerrokselta kohti kellaria, ja sen alla oleviin viemäriverkostoihin. Vuosi vuodelta yhä vähemmän tuli itseni ulkopuolelta. Oli ”pakko” sukeltaa syviin vesiin – ja pysyä siellä. Enkä puhu nyt masennuksesta, vaan sisäisyyksistä löytyneistä, vanhaksi menneistä lentolehtisistä, uskomusten tunkkaisista kudelmista, kaikesta siitä, mitä olin tullut keränneeksi ja mukanani kantaneeksi läpi elämän.

Jokaisen kerroksen läpikahlaamisen jälkeen sisälle aukesi uusi tila. Ihan kuin sisäiseen linnaan olisi tullut lisäsiipi. Apuna kulkeneet kätilöt, opettajat ja suunnannäyttäjät vaihtuivat tasaisin väliajoin. Lähes jokainen heistä viipyi rinnallani kunnes nostin heidät jostain syystä jalustalle. Ja joka kerta se koroke koki kovia. Olipa mieleni kasaama lava kuinka korkea tahansa, sieltä tultiin rytinällä alas. Selkeää sinänsä.

Ja Elämälle tuli tilaa tapahtua.

Näin jälkeenpäin voin asettaa asioita aikajanalle, mutta todellisuudessa taitaa olla ennemmin niin, että kaikki kiertää kehää. Ja näissä Elämän pyörteissä en voi olla miettimättä, mitä mahtaa tapahtua, kun lapsi ei enää leiki? Tai saatika sitten, kun lapset meissä eivät enää leiki yhdessä?

Spiraalin kierteet kieppuvat kaikkeudessa ja häärivät toistuvasti jo tutuiksi tulleiden teemojen parissa…

Ajan illuusio – lapsen uteliaaseen, avoimeen, arvottamisesta ja tuomitsemisesta vapaaseen luovaan ja periksiantamattomaan mielentilaan palaaminen – rationaalisen aikuisen otteen höllääminen – mutta samalla vastuun kantajaksi suostuminen ja oikeasti Aikuiseksi kasvaminen – soturiasenteesta luopuminen – vanhaksi menneistä irti päästäminen – ennen itseä eläneiden ja näillä nurkilla kulkeneiden kiittäminen ja kunnioittaminen – ja lopulta: läsnäolo sille kaikelle mikä on…

Elossa oleminen, muutokseen suostuminen.

Sillä ”nyt-hetkeä ei ole”.

On vain Elämän loputon virta.

Ja Se tapahtuu niin kuin se tahtoo – halusin tai en.

Aina.

Nytkin.