Sanojen sovituskopissa jälleen

”Visit me…”, sanoi aikoinaan Rainbow Eagle, amerikan alkuperäiskansaan kuuluva upea herra, tarinankertoja, joka minulla oli ilo tavata muutamia kertoja. Nuo sanat olivat kutsu kuulijoille tutustua häneen paremmin kysymällä kysymyksiä.

Lähestymistavassa on edelleen suurta viisautta. Lähde hetkeksi omalta mukavuusalueeltasi ja tule lähemmäksi sitä, mikä on minulle totta. Ole utelias sen suhteen, mitä kaikkea kannan mukanani, millaisissa virroissa olen kahlannut ja mitä voin peilata sinulle tässä ja nyt…

***

”Ei mennyt niin kuin Strömsöössä…”, pääsee suustani aina välillä. Tänään pysähdyin, pysäytin automaattiohjauksen ja päätin sanoittaa tilanteen toisin.

Ei mennyt niin kuin suunnittelin.
Ei mennyt niin kuin minä olisin halunnut.

Eli miten se sitten meni?

Se meni eritavalla kuin osasin kuvitella.
Se meni omalla tavallaan, omalla painollaan.

Ja ohihan se meni joka tapauksessa, se tilanne, joka laittoi sappimeridiaanin soimaan ja sieraimet suurenemaan. Miten usein – ja miten hämmästyttävän automaattisesti ajaudunkaan kiukuttelemaan asioista, joihin voisin suhtautua myös toisin.

Uteliaasti. Ihmetellen. Hengitellen. Todeten.

Itse asiassa tulistun aika helposti epäoikeudenmukaisuuden edessä, mutta en silti aina syty. Ja jollain kummalla tavalla jopa odotan sitä menneiltä vuosilta tutuksi tullutta sisäistä paloa, roihua, jopa intohimoa, jonka voimalla on vaivatonta tarttua johonkin asiaan ja saattaa siinä kirkkaassa virtauksessa ja luomisvimmassa sillä hetkellä itselle totta oleva näkyvään muotoon…

Nykyään kokemiseni sävy on muuttunut. Tuhahdukset ja sisäiset liekinheittimet eivät enää kiinnity kehoon. Ne pölähtävät läpi ja sitten on taas tilaa jollekin uudelle. Kohtaamiset eivät tässä kohdassa elämääni aktivoi ihan jokaista solua samanaikaisesti, enkä enää (onneksi) aisti ohikulkijoiden päänsärkyjä ja janoisia kehoja niin kuin 15 vuotta sitten.

Tilalla on syvyyksissä saakka tuntuva, sanoittamaton, joka välillä yllättää ja maalaa hennolla pensselillä suoraan sielun pintaan.

Näin kävi eilen kun sain työni kautta tavata ulkomaalaistaustaisia upeita naisia eräässä ryhmässä. Aloitimme esittäytymällä ja kyllä, monet nimet olivat minulle vaikeita. Suomalainen suu ei meinannut millään taipua itselle vierailla kirjaimilla kirjottuihin kirjainsarjoihin.

Ei, ennen kuin tulin kysyneeksi nimien takana olevista tarinoista.

Varsinkin yksi nimi sujahti suupielistäni suoraan sydämen viereen ja alkoi tehdä siellä omaa työtään. Toistelin nimeä, maistelin sitä – ja jokainen ääneen lausuttu kerta kutsui jotakin merten ja mantereiden takaa, maan sisästä, ylhäältä ja alhaalta, ja osa minussa heräsi henkiin. Yhtäkkiä nimi olikin tuttu ja hyvin helppo lausua.

Nimien oppiminen ja niiden käyttäminen kohtaamisissa on minulle tärkeä osa kouluttajana ja ohjaajana toimimista. Minulla on nimittäin uskomus, että jokainen nimi on kuin ladattu loitsu. Sen käyttäminen kutsuu kohtaamani henkilön koko aiemman elämän mukaan siihen hetkeen, jonka jaamme. Se toivottaa tervetulleeksi kaiken koetun, läpikäydyn ja voimaksi kääntyneen. Ja toki yhtälailla nimi voi kiinnittyä johonkin sellaiseen, minkä ihminen mieluummin unohtaisi. Ja kyllä, olen tavannut ihmisiä, jotka ovat jossain vaiheessa vaihtaneet nimensä.

Niin tai näin, nimi on yleensä ehkä se intiimein asia, joka ihmisellä on kulkenut mukana vaikka kaikki muu olisi viety. Nimi liittää elämän eri vaiheet yhteen, kliseisesti: ”helminauhaksi”.

Olinkin aluksi hieman häpsingilläni kun suuri osa ryhmän naisista esittäytyi minulle kahdella eri nimellä. Selitys kuului:

”My name is ______ But because it is difficult for you here in Finland, you can call me _____”

MITÄ MITÄ MITÄ?!?

Siis että toinen ihminen luopuisi itselleen merkityksellisestä vain, että minulla olisi helpompaa?! No way.

Kysyin jokaiselta, millä nimellä he itse haluavat tulla kutsutuksi. Moni valitsi alkuperäisen nimensä ja minä opettelin. Saimme hyvät yhteiset naurut – kiitos ääntämiseni, aksenttini ja ties minkä. Mutta en antanut periksi.

Mielessä risteili – ja risteilee edelleen aikamoinen annos ihmeteltävää.

Mitä täällä tapahtuu? Miksi ihminen ei saisi tulla kutsutuksi omalla nimellään?

Jossain kielessä minun etunimeni merkitsee olutta (tai vastaavaa). Ja olen tavannut eräällä kansainvälisellä teatterileirillä aikoinaan pojan, jonka nimi oli Gulli.

Silti.

Mitä kutsut paikalle kun kuiskaat oman nimesi? Entä jos sanot sen hieman ”reteemmin” ja isommalla äänenvoimakkuudella?

Saman tutkimusmatkan voi tehdä jokaisen sanan kohdalla. Jokainen sana on jollakin tavalla kehollinen kokemus, joten ei ole yhdentekevää, miten puhumme toisillemme – tai itsellemme. Joku viisas totesi, että sen, minkä mielemme on unohtanut, keho kyllä muistaa. Ja niin se on.

Aion yhä sinnikkäämmin luoda keholleni tiloja muistella ja muistaa. Annan itselleni luvan tutustua tähän ihmeelliseen muistitikkuun, jota kehokseni kutsun, ja pysähtyä sen viisauden äärelle, mille ei vielä ole sanoja. Ei ainakaan sellaisia, jotka olisin tässä elämäni aikana oppinut jollain tuntemallani kielellä.

Sisälläni soi jo.