Kehoutettu oppi kantaa läpi Elämän

Kirjoitin kirjan ”Lupa mokata – improvisointi arjessa”, joka julkaistiin vuonna 2017. Sen punaisena lankana kieppui kysymys, miten siirtyä omalta mukavuusalueelta elämysalueelle ja pysyä siellä toimintakykyisenä. Siirtyminen olisi ja on tarpeen aina kun ihminen haluaa oppia jotakin uutta. Kirjan otsikko muistutti oppimiseen liittyvästä armollisuuden vaateesta. Virheet tulisi määritellä uudelleen ja niiden tekemistä ei saisi pelätä – koska ”virheistä oppii!” Mutta onko meidän maailmassa mokille oikeasti tilaa?

Olen edelleen monesta kirjaan kirjaamastani asiasta samaa mieltä, vaikka mietteet ovat muuntuneet ja kehoutuneet entistä syvemmälle vuosien aikana. Esimerkiksi se, mitä nykyään painotan puheissani on se, että elämysalueelta on hyvä tietoisesti palata välillä myös oman mukavuusalueen suuntaan ja omia rajoja ei tarvitse määräänsä enempää väen vängällä venytellä. Ytimessä on itsetuntemus.

Ja tuohan se on jotenkin asioiden oppimisen kauneus. Järjellä jäsennetty, tietämiseksi tulkittu humahtaa kerros kerrokselta syvemmälle sydämen kupeeseen ja asettuu uusiin uomiin. Kai se siitä virittyy viisauden taajuudelle lopulta kun ikää ja elettyä eloa kertyy kylliksi…

Erilaisia tapoja jäsennellä informaatiota – ja ottaa sitä haltuun

Ihmisillä on erilaisia tapoja jäsentää ympärillään vellovaa informaatiota. Jokainen pilkkoo ja jäsentää, lokeroi ja zoomailee arjen havaintojaan omaan tahtiin, omalla tavallaan. Yksi keskittyy yksityiskohtiin, toinen haluaa kokonaisuuksia, kolmas syttyy samankaltaisuuksista, neljäs janoaa ratkaistavia ongelmia – ja niin edelleen. Parhaimmillaan nämä kulkijat täydentävät toisiaan ja luovat yhdessä jotain ennennäkemätöntä. Pahimmillaan jokainen pakertaa omissa nurkissaan ja vain muutama menestyy itselleen luontaisella tavalla esimerkiksi peruskoulun penkillä.

Toinen pojistani sai hurjasti apua oivallettuaan, että hän on visuaalinen oppija. Niinpä videot ja elokuvat olivat kovalla käytöllä peruskoulun ja lukion ajan aina kun mahdollista. Toinen totesi, että hän oppii kun näkee jonkun toisen tekevän asian ensin ja pääsee sitten itse kokeilemaan konkreettisesti samaa.

Itse olen huomannut, että välillä (yleensä aina) opin jotakin muuta(kin) mitä asiaa opettava henkilö on itse ajatellut. Olen saattanut osallistua kokonaiseen koulutukseen toiveenani oppia asiaa X, mutta todennutkin koulutuksen jälkeen oppineeni X:n sijaan asioita Y, Z, Ä ja Ö.

Osa oppimisesta tapahtuu viiveellä. On kuin tietty tapahtuma kylväisi uuden asian oivaltamisen siemenen, ja seuraavat ainoastaan lannoittaisivat sitä omalla tyylillään ilman näkyviä tuloksia. Ja sitten jonakin päivänä päässä naksahtaa ja loksahtaa, ja oppiminen – tai tietoisuuteni tyrkätyn asian integrointi vain tapahtuu. Homma menee luihin ja ytimiin.

Noina kertoina kiittävän ja jopa ylistävän palautteen saa henkilökohtaisen ”heurekan” aikaan läsnäollut ”ope”, vaikka oikeasti kiitos kuuluisi niin kylväjille kuin lannoittajillekin. Heidän korviinsa tuo yksilön oma hihkuminen ja hehkutus ei itse asiassa kantaudu laisinkaan (ja tämä olisi jo ihan kokonaan oman kirjoituksen aihe, että ketä me nostammekaan jalustoille ja kuinkas sitten kävikään…)

Itsensäjohtamisen taidot ja i-kui-nen oppiminen

Oppijuuden ja oppimisen teemat kieppuvat eri voimakkuuksilla omassa elämässä ja vaihtavat muotoaan. Ne näyttävät liittyvän lähes kaikkeen nykypäivänä. Työelämässä puhutaan itsensäjohtamisen taidoista, ja niitä koetellaan alati uudistuvilla järjestelmillä, strategioilla ja laajentuvilla työnkuvilla.

Mutta mitä uuden asian omaksuminen vaatii? Miten sitä tuetaan?

Miten sitä voitaisiin tukea?

Tämä liittyy myös sitoutumiseen, sitouttamiseen – ja lopulta yhteiskuntaan integroitumiseen, josta mielestäni puhutaan aivan liian vähän.

Miten esimerkiksi työpaikoilla rakennetaan riittävän turvallinen, uuden oppimista tukeva tila – ja miten uudessa työpaikassa aloittavan henkilön oppijuus mahdollistetaan? Millainen annoskoko on perehdytyspäivinä oikea? Miten erilaiset tavat omaksua uutta tietoa huomioidaan perehdytyskansioissa ja muissa materiaaleissa? Entä jos uudessa työssä aloittava ei tiedä, millainen oppija hän on tai miten uusia asioita ylipäätään on mahdollista oppia?

Kuinka pitkään saamme olla niitä inhimillisiä olentoja, jotka oppivat virheistään?

Entä jos ei edes tiedä mokaavansa?

Sosiaalinen media on armoton alusta. Siellä lynkataan oman elämänsä oppimispoluilla tallaavia milloin mistäkin asiasta. Vallalla vaikuttaisi olevan joku tällainen kaava: jos henkilö X ei juuri tällä kellonlyömällä ole siinä tiedostamisen ja tietämisen kohdassa kuin missä minä, henkilö X:ää 20 vuotta vanhempi – omat virheeni ennen Facebookia ja Instagramia tehnyt kulkija, minulla on oikeus tuomita hänen valintansa ja tekonsa. Hänen keskeneräisyytensä.

Vaikka hän sentään yritti.

Mutta kuinka pitkään jaksamme yrittää, jos tuulettimista tulee ainoastaan sitä itseään?

Sama näkyy työpaikoilla. Jos työtään aloitteleva ei ensimmäisen päivän perehdytyksen (lue: tiedon tykityksen) jälkeen pysty tekemään hänelle annettuja tehtäviä täydellä teholla, ripeästi ja reippaasti, niin kuin vanha tekijä, hänessä on varmaan jotakin vialla. Itse asiassa voidaan ehkä viikon jälkeen jo todeta, että hän on kenties väärä valinta työhön. Vielä perästä päin kotona voidaan puhallella, että kun pitäisi olla jo valmis ja maalissa… Tuomitsemisen tuoksinassa tuo tuhisija tulee samalla ladanneeksi aikamoiset lastit vaatimuksia omaan niskaansa. Miten minä suoriudun? Kuinka nopeasti minä opin uutta?

Oikeasti. Mitäs jos hengitellään hetki yhdessä? Pistetään kaikki pauselle ja otetaan sellainen lempeä, hyväksyvä katsekontakti. Sillä jokainen on vaan eri kohdassa, ja samalla itselleen täysin oikeassa kohdassa – joka hetki.

Niin, että mihin meillä on koko ajan kiire?

Olen todennut, että kun aloitan uudessa työpaikassa, minulla menee aina noin kolme kuukautta, ennen kuin olen omaksunut minulle määrättyjen työtehtävien lisäksi työpaikan sisäisen kulttuurin ja sanattomat toimintamallit ja oppinut, keneltä voin kysyä mistäkin asiasta ja milloin. Eli voisi kiteyttää, että olen täysin toimintakykyinen ja tilanteen tasalla vasta kolmen kuukauden päästä. (Tarkoitan nyt määräaikaisia ja toistaiseksi voimassaolevia työsuhteita, en yksittäisiä koulutus- ja luentokeikkoja. Niissä on toisenlaiset lainalaisuudet. Ja toki paiskin pää punaisena töitä jo ensi metreiltä lähtien, mutta tiedostava työntekijä minusta kasvaa vasta kolmen kuukauden jälkeen…) CV:ni olisi kovin kaponen ja lyhyt, jos kohdalleni olisi sattunut kiirehuurun huntuun pukeutuneita suorittajia (ja asioista päättäviä pomoja) ”viikko aikaa oppia kaikki” -vaatimuksineen.

Väitänkin, että meiltä puuttuu (työ)elämän ”siirtymäriitit”. Meiltä puuttuu tukipalvelut erilaisiin taitekohtiin ja muutoksiin. Työ tai työpaikka ei ole automaattisesti autuaaksi tekevä vastaus kaikkeen. Se ei välttämättä tuo mukanaan työkavereita ja sosiaalista verkostoa. Se ei välttämättä auta oppimaan lisää suomen kieltä tai tue hyvinvointia. Puolikin vuotta työttömänä ollut ei saman tien ole välttämättä täysin työkykyinen siihen hulluun tahtiin, oksettavaan oravanpyörään ja työmäärään, jota monessa paikassa vaaditaan ja oletetaan.

Itse asiassa jo jokainen hieman pidempään kesälomalla ollut veisaa samaa virttä: ”olisin tarvinnut vielä vähän lisää lomaa – pää on vielä kesälaitumilla…” jne. Siirtymät vaativat aikaa. Uuden oppiminen vaatii aikaa.

***

Mikä siis avuksi tähän sekamelskaan? Muutamia nostoja ja aatoksia aiheen parista:

1 Jokainen meistä on täsmätyökykyinen

Vai mitä mieltä olet? Itse en ainakaan kykenisi fyysisten rajoitteideni vuoksi esimerkiksi laittamaan laitoskeittiössä ruokaa aamusta iltaan, siivoamaan 105 huonetta 8 tunnin aikana, tiskaamaan astioita tauotta, kantamaan raskaita palkkeja rakennustyömailla tai nostelemaan vanhuksia sängystä tuoliin ja takaisin.

Hyvä olisi, jos pystyisi ja osaisi – kaiken tuon, sillä työelämässä korostuu nyt myös toisenlainen vaade: moniosaajuus.

Samaan aikaan kun puhutaan ja kirjoitetaan osatyökykyisten eli TÄSMÄtyökykyisten määrän kasvusta, työpaikoilla toivotaan, että työntekijä osaisi oman erityisalansa lisäksi parit muutkin hommat. Eli tyyliin jos olet koulutettu siivooja, olisi hyvä, jos sinulta taipuisi myös keittiön työt. Myös digitaitojen tulee olla kunnossa, samoin kirjallinen ilmaisu ja sosiaaliset taidot.

Voisimme siis entistä paremmin palastella työnkuvia niin, että sieltä olisi erotettavissa tiettyjä täsmätöitä. Ei jokaisen tarvitse osata kaikkea. Onnistumiset luovat minäpystyvyyden kokemusta, ja se taas lietsoo parempaa työkykyä. Kaikki eivät halua, että jokainen työpäivä on erilainen. Toisille on tai olisi onnentäyttymys, jos he saavat tehdä tiettyä suorittavantason tehtävää vuodesta toiseen.

2. Oppimista ja oivaltamista tukevat taidot kunniaan

On useassa yhteydessä todettu, että uuden oppiminen tulee mahdolliseksi tai sitä tukee se, että oppimisympäristö ja ilmapiiri on tietynlainen. Kuitenkin kun koulutuksesta karsitaan tai firmoissa säästetään, ensimmäisenä säästöleikkurin alle laitetaan juuri nuo onnistumisen kivijalkaa rakentavat sosiaaliset taidot ja vuorovaikutustaidot. Siis juuri ne, jotka ovat oppimisen ja työn tekemisen ja tukemisen ydintä, onpa ala mikä tahansa. Monessa paikassa, kuten sosiaali- ja terveysalalla mutta myös opettajankoulutuslaitoksessa vuorovaikutustaitojen opetus on siirretty kuulemani mukaan pääasiassa verkkomuotoiseksi – ja määrällisesti sitä on tarjolla ruokottoman vähän huomioiden esimerkiksi noiden alojen työn laadun ja muodon arjessa.

Onneksi asia tiedostetaan, ja esimerkiksi Jyväskylässä luvataan: ”Hyvä opetusvuorovaikutus sytyttää opinhalun – Tulevat opettajat saavat uudenlaista oppia oppilaan kohtaamiseen” (https://jyunity.fi/tieteessa/hyva-opetusvuorovaikutus-sytyttaa-opinhalun-tulevat-opettajat-saavat-uudenlaista-oppia-oppilaan-kohtaamiseen/) Artikkeli kertoo, että harjoittelujaksoja on lisätty ja niihin on luotu tueksi malli, joka auttaa arvioinnin tekemistä. En kommentoi tätä sen enempää, koska en ole vielä päässyt keskustelemaan kenenkään kanssa, jolla olisi tästä omakohtaista kokemusta.

Ja ainahan voi hankkia lisä- ja täydennyskoulutusta koska eläköön ”elinikäinen oppijuus!” (mutta millä rahalla? jälleen uuden kirjoituksen aihe…).

Uskallan väittää, että jos vuorovaikutustaitoihin ja niiden oppimiseen käytettäisiin oikeasti aikaa, se näkyisi työntekijöiden hyvinvoinnissa, jaksamisessa ja lopulta myös työn jäljessä. Olipa oppija millainen tahansa, vuorovaikutustaitojen omaksuminen vaatii tiedon kehouttamista ja integroimista. Olisi hyödyllistä tulla tietoiseksi esimerkiksi omista niin sanotuista triggeripisteistään ja siitä paineen alla esiripun takaa esiin ryntäävästä Selviytyjästä, jolla on aivan omat lainalaisuudet arjen keskellä kuin sillä ideaalilla, hyvin levänneellä, idearikkaalla ja luovalla Toimijalla.

Eli kyllä, olen vahvasti kokemuksellisen oppimisen ja oppijuuden puolella.

Jos näitä taitoja ei ole mahdollista tutkia ja oppia turvallisesti työelämän kiirehuurun ulkopuolella, ihminen joutuu kohtuuttomien vaatimusten eteen ja uupuu. (Hieman oion mutkia ja kärjistän – ja tätä olen saanut nähdä myös aika läheltä…)

Ja some laulaa: ”Sinä riität sellaisena kuin olet”.

 

3. Aikaa palautumiselle, palauttamiselle – palautteelle – ja kaiken koetun integroinnille

Näistä olen kirjoittanut jo aiemmin. Näistä tulen ehkä kirjoittamaan lisää. Selviytymismoodissa oleva ja stressihormoneissaan kierivä ihminen ei opi kuin sen, millä hän päihittää päällään leijuvan paniikkitilan. Joten on panostettava siihen (huom. itsensäjohtajuus tässäkin, vastuu on itsellä), että ihmisellä on kykyä ja mahdollisuus purkaa haarniskansa, laskea jalat maahan, tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Jotta hän tunnistaa & uskaltaa tunnustaa tarpeensa, sanoittaa sisään jäänyttä, tuoda koko potentiaalinsa yhteiseen piiriin – ja tukea toisia keskeneräisiä, eksyneitä, elämän ihmettelijöitä. Jotta työpaikalla on turvallista ottaa uutta haltuun, kohdata ja tulla kohdatuksi. Jotta Elämä on muutakin kuin työntekoa, toisille suorittamista ja siitä toipumista.

Tietäminen vie tietyn matkaa.

Todeksi eletty, keholla koettu kantaa läpi Elämän.

Joten… Otetaan opiksemme, vai miten se meni?