Rajoja ja rajattomuutta

”Hei kuulkaa kaikki tää on hullu maailma
se hyrrän lailla pyörii galaksinsa laidalla
ei tiedä kukaan, minne ollaan matkalla
vain painovoima pitää meidät pinnalla”

Noin laulaa Vili Mustalampi ihanalla ”Hullu maailma” -levyllään (jos et ole vielä kuunnellut Viliä, niin vahva suositus!) ja biisi pompsahtaa aina välillä soimaan pääni sisäisessä jukeboksissa. Hulluksi on meno mennyt, ja vauhti sen kuin kiihtyy.

Tai sitten minä vain tiedostan ja havaitsen enemmän kuin ennen.

Ainakin päädyn nykyään yhä useammin puhaltelemaan ja puuskuttamaan erilaisissa keskusteluissa aina kun aiheet sivuavat yhteiskuntaa, ihmisten kohtaamattomuutta ja arjen haasteita. Tai siis nuo kaikkihan toki liittyvät toisiinsa. Me kaikki liitymme toisiimme, vai liitymmekö?

Kirjastojen valtakunnallinen verkkotietopalvelu osaa kertoa, että suomen kielen etymologisen sanakirjan (Helsinki, 1962) mukaan sana raja pohjautuu venäjän sanaan kraj, jonka merkitys on syrjä, reuna, ääri, laita, parras, raja,loppu, rajamaa, seutu, piiri, metsä. Sama lähde jatkaa, että Ukrainan kielessä sana tarkoittaa reunaa ja rantaa, muinaisbulgariassa myös rannikkoa.

Tunteiden tsunamit ja laineiden loiskinnat kohtaamisten rajapinnoissa ovatkin näin ollen osuvia mielikuvia tähän pähkäilyyn! Ja kuten reunat ja rajamaat voivat muovautua aikojen saatossa, niin ihmisen omatkin rajat – henkiset ja fyysiset – muuttavat muotoaan, sisäisten säätilojen siivittämänä. Ilmastonmuutosta indeed!

Rajat (sanan kaikissa merkityksissä) puhututtavat. Osaatko pitää huolta omista rajoistasi? Milloin mikäkin raja on ylitetty? Ja onko tässä nyt mitään rajaa? Mitat täyttyvät mutta vaikuttaisi, että tekojen tasolla tapahtuu vain tätä mihin itsekin syyllistyn: kahvipöytäkeskustelut käyvät kuumina, kasvot alkavat olla pysyvästi kireitä ja vääntyneitä, keho jäykkä, hermosto ylivireystilassa ja rystyset valkoisina siellä pöydän alla. Sitten pari syvähengitystä ja Netflix auki. Tai kuka nyt pakenee minnekin sitä tunteiden hulabaloota, jonka moinen kiukku ja kihinä ovat nostaneet sieraimiin saakka.

Toisten ihmisten toimintaa on todella helppo arvostella ja tuomita – vai mitä? Itse olen ainakin kätevästi oppinut tuon ”jalon” taidon jo lapsena lukuisina lauantai-iltoina Napakymppi-ohjelman tai missikisojen avustuksella. Poisoppiminen onkin ollut kokonaan oma lukunsa. Olen edennyt jo siihen kohtaan, jossa kriittinen räksytys rajoittuu suurimman osan ajasta pelkästään omaan toimintaan (ja itseen ylipäätään). Ja sitten tulee päiviä, jolloin sisäinen lohikäärme nousee luolastaan ja syöksee tulta niin, että suusta alkaa tulla sähikäisiä ohjeiden ja ”hyvien käytäntöjen” muodossa.

”Miksi se ei pidä omasta jaksamisestaan huolta, niin se jaksaisi tehdä paremmin työtään?” ”Miksi sinne ei palkata ihmistä, joka oikeasti tietäisi asioista jotain?” ”Miten niin moni menee kiireharhan taakse piiloon ja tekee itsestään tärkeämmän kuin onkaan?” Lista on sen verran pitkä, että en tulosta tähän koko settiä. Vaikka toisaalta kannattaisi sillä…

Entä jos ”se” eli hän tekee joka hetki parhaansa? Entä jos hän onkin esimerkillään tekemässä jotakin oleellista näkyväksi minusta? Kokeillaan! Käännän jokaisen lauseen osoittamaan omaan napaan:

• Miksi minä en pidä omasta jaksamisestani huolta?
• Miksi paikalleni ei ole palkattu ihmistä joka tietäisi asioista?
• Miten minä menen kiireharhan taakse piiloon ja teen itsestäni tärkeämmän kuin olenkaan?

Näiden kanssa hengitys asettuu uuteen kohtaan.

Sylkeminen loppuu.

Sieraimet asettuvat omille paikoilleen.

Kun omat voimavarat on käytetty ja vireystila vingutettu viimeisilleen, havainnot maailmasta (itsestä ja muista) muuttuvat. Viimeistään silloin rajattomuus raiskaa kaiken alleen, ja omista haasteista tulee toisen tuomio. Kohtaaminen muuttuu kohteluksi, joka kehoutuu syvälle ja sitkeästi. Ihminen saattaa vedota siihen, että ”minä nyt olen tällainen” ja ”pidän vain omista rajoistani huolta” – vaikka oikeasti noissa hetkissä täysin päinvastainen on totta. Vai onko? Sanojalle tuo saga on selviytymistarina, johon hän sillä hetkellä uskoo ja jota hän elää todeksi. Eli mikä totuus ratkaisee?

Peloista ponkaissut rajanveto voi olla tilanteen mukaan todella tarpeellista tai todella tarpeetonta. Kun huomio on syystä taikka toisesta korostuneesti itsessä, mielen tila tykyttää turvattomuuden koodistoa ja ajatus karkaa muille aikavyöhykkeille. Kaikki tämä kehollistuu ja näyttäytyy usein automaattiohjauksena, jossa tietoinen mieli pakertaa paniikkinappulan kanssa ja kaikki muu toiminta tukee tätä selviytymispyrkimystä parhaansa mukaan.

Mutta kun ihminen luo tietoisesti sisäisen turvan tilan, kannattelee sitä ja piirtää sen ympärille terveet, joustavat rajat, vuorovaikutus – ja jopa vaikuttuminen tulee mahdolliseksi. Silloin on tilaa, aikaa ja kykyä katsoa kohti, hengittää yhdessä toisen kanssa, nähdä, kuulla, havaita, aistia jaettu kokemus kaikkinensa.

Ja aina tähän ei vaan pysty. Raja vaan tulee vastaan… Ja silloin… Voisiko se pystymättömyys – joka on myös ihan ok – toimia tiedon tuojana itselle? Että hitto, nyt tarvitsen tauon, uudelleen rakentelun ja syvän huokaisun, jotta voin olla Sinulle läsnä niin, että voimme kohdata.

***

Jokainen aloittaa jostain. Jokainen on omassa kohdassa kasvuaan ja kehitystään. Jokainen on matkalla sitä kohti, että hän tulee tietoiseksi jostakin. Jokainen tekee omat virheensä – ja ehkä oppii niistä. Jotakin. Jotkut ovat töissä aloilla, joissa virheistä maksavat muut ihmiset. Ja toki silloinkin myös ne ”muut ihmiset” voivat osaltaan oppia samoista virheistä. Jotakin, kenties jotain aivan muuta.

”Voin saatella sinua vain sen matkaa, minkä olen itse kulkenut”, totesi eräs Rosen-hoitaja aikoinaan. Tuo lause kantaa edelleen ja rohkaisee jatkamaan.

***

Mihin minä lopun ja mistä Sinä alat? Miten molempien mukavuusalueiden veteen piirretyt viivat voivat parhaalla mahdollisella ja mahdollisimman mukavalla tavalla loiskua toisiaan vasten? Mitä meissä ja välillemme muodostuvassa tilassa tulee näkyväksi kun uskallamme olla siinä, pärskeiden pyörteissä, uittaa varpaitamme elämysalueella ja antaa sen tuntua?

Kun tietää, mitä haluaa, on helpompi määritellä rajojaan ja rajojen ylityksiä. 

Minulle on kerrottu, että Elämä on syklinen seikkailu – että historia toistaa itseään, ja tietyt kärsimykset koetaan yhä uudelleen heti kun syntyy uusi sukupolvi, joka ei enää muista miten viimeksi kävi. (Nykyaikana tosin on hurjan hankala sulattaa tuota unohtamisen viisua, mutta voihan siinä olla perää.)

Joskus maailma todellakin vääntää rautalankaa, vilauttelee ihmisyyden irvikuvia ja omien valintojen vastakohtia niin räikeästi, että halujen, tahtotilojen, toiveiden – ja niiden myötä – omien rajojen määrittelemisestä tuleekin yhtäkkiä helppoa. Usein ensikosketus omaan viisauteen viriää vastakohtien kautta. Elämän ahtaissa nurkissa, kuopan pohjissa ja pimeissä pisteissä on vaivatonta huutaa julki kaikki se, mitä ei ainakaan halua.

Eli mitä haluat sen tilalle?

Käytä voimasi sen luomiseen ja esiin tuomiseen.

Mutta entä jos ei ole voimia mihinkään? Rajattomuus on raahannut kehomielen uhrin paikkaan. Silloin vika, vastaus ja vastus löytyvät itsen ulkopuolelta, etäältä ja kaukaa – vaikka samaan aikaan sisimmässä sykkii se haavainen pinta, jonka kyynelten suola on muurannut silmät umpeen ja saanut sokeasti valitsemaan tutun, välillä tuskaisenkin ja silti turvallisen vaihtoehdon.

Miten sieltä siirrytään vastuunkantajan – ja rajojen tunnistajan ja tunnustajan paikkaan? (Ja nyt en puhu maiden välisistä, täysin keksityistä rajoista.)

Palautumistaitojen ja palauttamistaitojen avulla. Olemalla itselleen radikaalin rehellisenä ja lempeästi läpinäkyvänä. Että ihmisiä tässä ollaan ja välillä ottaa koville. Välillä Elämä tuntuu, ja se saa tuntua. Välillä kuorma on kohtuuton, ja siitäkin selviää kun suostuu jakamaan kantovuoroja – ja pysyttelee uteliaana sille, mikä ei ole vielä tullut näkyväksi – ja hengittää:

”This too shall pass.” – TämäKIN menee ohi.