Itselle todeksi tulemisen tiet

Olipa vaikea keksiä tälle kirjoitukselle otsikkoa. Toisaalta en juuri nyt tiedä, mitä tarkalleen päätyy näille riveille – ja jostain syystä halusin otsikoida tuotoksen ennen kuin se oli valmis. Mikään ei tietenkään estä vaihtamasta nimeä jälkeenpäin mutta jokin minussa kuiskaa: ”anna olla”…

Päässä menee kovaa. Mielen mutkiin on ahdettu viime päivinä, viikkoina ja kuukausina niin paljon informaatiota ja tujuja tarinoita, että vähemmästäkin villiintyy tuo ajatusteni loputon virta. Olkoon tämä yritelmä suitsia sitä hieman ja ihmetellä samalla ääneen kaikkea sitä, mitä kuulemani ja kokemani on kuorimassa esiin itsestä, muista ja maailmasta.

Tänään havahduin siihen, miten jokin minussa syttyy joka kerta kun huomaan olevani sellaisten asioiden äärellä, joista olisi syytä vaieta – ja joista onkin vaiettu ja jopa vaiennettu ihmisiä aikojen saatossa. Ja miten monia tabuja meillä onkaan!

Toisaalta elämän valintatalo tursuaa tarjontaa useilla osa-alueilla. Se kertoo ja näyttää, millä on arvoa ja millä ei. Mistä pidetään ja mistä ei. Se houkuttelee, kannustaa ja lopulta pakottaa määrittelemään – yleensä kahden – eri vaihtoehdon väliltä sen ”paremman”.

Oleellista vaikuttaisi olevan se, mistä positiosta käsin kukin tekee Elämänsä valintoja – niitä suuria ja vähän pienempiä. Toimitaanko selviytymis- tai suoriutumismoodista käsin, täysissä sielun ja ruumiin voimissa vai jotain siltä väliltä? Kiireen harha kieputtaa ja maksimoi sen mahdollisuuden, että mieli toistaa vanhoja tuttuja kaavoja. Leppoisassa löhötilassa vaihtoehtojen määrä sen sijaan kasvaa, näkökyky laajenee yli maiden ja mantujen ja silloin saattaa hymy huulilla fiilistellä ja arpoa ihan ajan kanssa, että mitähän sitä… ja mihinkäs sitä…

Mutta mikä on valinnan hinta? Ja kuinka pitkään niistä saa maksaa?

Joskus selviytymisen hinta on kohtuuttoman suuri. Mietin ihmistä, joka maksaa kehollaan – vielä vuosia tapahtumien jälkeen. Mietin hetkellisen mutta joskus jopa ihmishengen säilymisen mahdollistavia valintoja, joista jää ikuiset jäljet. Miten sellainen kehomieli eheytyy ja mistä toipumisen tunnistaa?

Minulla on sellainen keho.

Olen ihmetellyt omaa hankalaa kehosuhdettani jo kauan. Olen koettanut ymmärtää, mistä mikäkin vastenmielisyyden tunne milloinkin kumpuaa? Tänään yhtäkkiä tajusin katsoa riittävän kauas. Ala-asteella, kolmannella luokalla, terveydenhoitaja totesi, että olen ylipainoinen. Hän seisotti minua vähissä vaatteissa vaa’an päällä ja kertoi, että olen vääränlainen (niin sen muistan ja siltä se tuntui).

Siitä muutaman vuoden päästä seisoin entistä vähemmissä vaatteissa usean mieslääkärin edessä Helsingissä, Invalidisäätiöllä, ja taivuttelin yläkehoani eri suuntiin sen mukaan mitä minulle sanottiin. Minulla todettiin kahden mutkan verran skolioosia, jonka ansiosta jouduin aloittamaan/sain aloittaa korsettihoidon. Hoito edellytti sairaalajaksoja ja useita riisuutumisia ja röntgenkuvia – ja sen toteamisen toistuvasti, että olin viallinen. Kehoni ei koskaan ollut hyvä ja normaali. Laihduin rajusti, kiitos nopean pituuskasvun ja 23h/vrk pidettävän muovikotelon, jota piti kiristää joka päivä. Peilistä näkyvä tyttö ei nähnyt itseään, vain viat ja korjattavat kohdat.

Suvun naisissa oli heitä, joilla oli kahvikutsujen lomassa sanansa sanottavana levenevistä lantioista ja silmälaseista. ”On meillä näkkileipää, jos sinulla on nälkä”, totesi vaari kerran kun otin santsikierrosta pöytään laitetuista suklaapaloista. Että tosiasiat eivät päässeet unohtumaan missään vaiheessa…

Korsettihoito onnistui ja aloitin armottoman treenaamisen. Piti saada lihaksia, pysyä hoikkana ja olla kaunis. Siinä iässä ”piti tietysti” myös harrastaa seksiä, koska se (ja pojilta saatu huomio) oli (ainoa) merkki siitä, että oli pidetty, haluttu – ja kaunis. Halusinko joka kerta? En. Ostin itselleni hyväksyntää.

Eräs laskettelureissu palautti kivut ja epämuodostuneen kehon takaisin. Jouduin hiihtohissionnettomuuteen, jossa selkärankani murtui ja luutui väärän diagnoosin ansiosta väärään asentoon. Olin jälleen viallinen. Päädyin moniin hoitoihin. Yhdestä niistä vastasi eräs osteopaatti, joka edellytti, että asiakkaan on oltava hoidon aikana pelkissä alushousuissa. En kyseenalaistanut sitä, koska olin tottunut Invalidisäätiöllä, että setien on nähtävä koko keho ja ranka voidakseen tehdä työtään. Isäni oli aina oven takana odottamassa, milloin hoito päättyy ja voimme lähteä kotiin. Ehkä se pelasti minut, sillä myöhemmin paljastui, että kyseinen osteopaatti sai aika vakaviakin syytteitä asiakkaisiin kohdistuneesta hyväksikäytöstä.

Onnettomuuksien ja sairaalatarinoiden lisäksi keho muistaa muutakin, jota en halua tässä sen enempää jakaa. Rajojen yli on tultu. Toisen tarpeet ovat menneet omieni edelle. Toisen näkemys asioista on ajanut ohi minun koskemattomuudestani, kehoni Pyhyydestä – henkisesti ja fyysisesti.

Että onhan noita jälkiä kehon kerroksissa. Niitä, jotka kuiskivat ja muistuttavat, millainen pitäisi olla ja pitävät huolen siitä, että en unohda vikoja ja puutteita, koettuja kipuja.

Ja tämä on vielä kevyttä settiä kun vertaa kanssasisariin, jotka ovat konkreettisesti myyneet kehoaan selvitäkseen kadulla ja saadakseen haluamansa annoksen, jonka avulla pärjätä yön yli. Miten sieltä eheydytään takaisin itseksi, joksi ei ole kenties koskaan edes ehditty kasvaa? Miten siihen kehoon voi turvallisin mieli asettua kodiksi ja kokea itsensä rohkeasti upeaksi naiseksi (tai mieheksi)? Miten uskaltaa kukoistaa ja luottaa, että on turvassa?

Miksi edelleen 2020-luvulla tarvitsee kysyä tällaisia kysymyksiä?

Olen saanut kohdata muutamia syvimmästä pimeästä nousseita naisia, jotka ovat tehneet käsittämättömän upean työn itsensä kanssa. Kenties he jakavat omat tarinansa vielä joskus julkisesti, sillä niistä voi oppia paljon. Niissä huokuu jokin käsittämätön, alkukantainen, uskomaton Elämän halu, usko ja toivo. Niistä nousee se yhteinen voima ja liittymisen liekki, joka ravitsee lopulta kaikkia naisia – ja miehiä – ja muun sukupuolisia, ihmisiä tässä ihmeellisessä maailmassa.

***

Oletko sinä maksanut kehollasi? Oletko ostanut tai ”ostanut” jotakin tarjoamalla vastikkeeksi oman ruumiisi, itsesi – itsekunnioituksesi?

Vaihdetaan hieman mittakaavaa… Yrityskoulutuksissa puhutaan oman osaamisen myymisestä. Eli jokainen yrittäjä myy itseään. Kouluttaja, luennoitsija, esiintyjä antaa kehonsa, mielensä, oman eletyn ja koetun muiden käyttöön hetkeksi – korvausta vastaan. Välillä on ollut käytetty olo. Muistelen lähinnä improkeikkoja joissain firmojen pikkujouluissa, joissa yleisö on halunnut nähdä saksalaista pornoa ja keinosiemennystä. Yleensä niistä kieltäydyttiin. Kerran suivaannuin näistä toistuvista toiveista sen verran, että usutin kanssaimprovisoijat lataamaan katsojille täyslaidallisen. Hilpeä tunnelma oli hetkeksi poissa. Ehdotus ja toive itsessään olikin katsojista hauskempi kuin vaatteet päällä touhuava, mutta täydellä teholla esitykseen eläytyvä ensemble. Kotona teki mieli oksentaa.

Kehollinen kaupankäynti on kenties alkanut jo aiemmin. Mitä kaikkea sitä on tullutkaan tehtyä vain saadakseen hyväksyntää ja kuuluakseen joukkoon? Jokin sai nuoren itsen uskomaan, että muiden tarpeet ovat tärkeämpiä kuin omat toiveet. Sillä tiellä saattoi käydä niin, että kyky tunnistaa omia tarpeita turtui, arpeutui, ja lopulta katosi uuden keinotekoisesti luodun ”ihon” alle.

Joten nyt jutun otsikkoon: itselle todeksi tulemisen tiet. Mitä ne ovat, mitä ne vaativat ja paljonko ne maksavat? Sillä jokainen kokemus on osaltaan varmistanut, että olen nyt tässä – yrittämässä ”päästä takaisin kotiin” omaan kehoon. Ja poluttamassa sitä eheytymistä, toipumista, omaan voimaan astumista parhaani mukaan, että osaan ehkä joskus sanoittaa yhden tavan sille, miten se on mahdollista.

Mikä kaikki tuleekaan mahdolliseksi sinä päivänä, kun olen rohkeasti yhtä kehoni ääriviivojen kanssa, linjassa sisäisen liekin ja Elämän virtauksen kanssa.

Kun olen kotona. Kun minä olen se virta.