”Ollaan yhteyksissä!”

Kun Avatar-elokuvassa muodostettiin ensimmäisen kerran yhteys (eli ”Tsaheylu”) villiin eläimeen hännän avulla, minussa liikahti. Elokuva jätti jäljen, ja säikeiden kietoutuminen tallentui pysyvästi verkkokalvoille.

NLP-opinnot opettivat, että kohtaaminen alkaa aina ennen kohtaamista. Siitä lähtien ei ole ollut yhdentekevää, miten valmistaudun esimerkiksi koulutuksiin tai ohjaustilanteisiin. Minulla on oma litania – tai rituaali, tai jopa rutiini – jonka käyn läpi. Se on oma sekoitukseni Robert Dilltsin esittelemästä COACH-tilasta ja näkijä Niina-Matildan kirjassaan kuvaamasta rukouksesta. Sanon mielessäni muiden muassa: ”tulkoon tänään ymmärretyksi, oivalletuksi, jäsennetyksi ja yhdistetyksi kaikki sen, minkä on tultava tänään ymmärretyksi, oivalletuksi, jäsennetyksi ja yhdistetyksi.” Sanojen lisäksi käyn läpi (NLP-kielellä) muita ankkureitani, joita olen ladannut ja yhdistänyt kuhunkin toivottuun tilaan ja toimintatapaan.

Juuri ”tsaheylu” on symboli, jonka väläytän mielessäni joka kerta, kun toivon toimivaa yhteyttä ja onnistunutta kohtaamista. Mutta mistä tunnistan, toteutuuko se?

Milloin yhteys syntyy? Voiko kaivata yhteyden kokemista vaikka tuntuisi, ettei ole vielä koskaan kokenut sellaista kenenkään tai minkään kanssa? Mitä silloin itse asiassa kaipaa? Mistä lopulta tunnistaa, onko kyse aidosta yhteydestä vai jostakin muusta – mistä?

”Palvelussamme on juuri nyt ruuhkaa. Yhdistämme teidät mahdollisimman pian.”

Vaikka laite yhdistäisi minut johonkin toiseen ihmiseen, voi olla, että minulle jää olo, ettei yhteyttä ole. Eli liittyykö yhteys ymmärtämiseen? Nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen?

Eräs ystäväni oli kirjoittanut koskettavan tekstin kumppanilleen eron jälkeen. Siinä hän kuvaili, miten toinen osapuoli ei ollut suhteen aikana huomannut, että hänen edessään oli juuri se kaivattu ihminen. Ihminen, joka olisi kyllä kuunnellut ja kuullut. Olisi ollut mahdollisuus luoda yhteys.

Eli onko mahdollista, että maailma tarjoilee meille kyllä koko ajan tilaisuuksia kokea yhteyttä – hyväksyntää – rakkautta, mutta emme huomaa tai tunnista sitä? Vai onko kyse siitä, että ei osaakaan ottaa vastaan – tai pitää toivottua tilaa yllä? Ja voiko jotakin sellaista ottaa vastaan, jota ei tiedä saavansa? Kenties jokaisen yhteyden, hyväksynnän ja rakkauden ”kieli” onkin omansa? Ainakin jokaisen keho ja solujen muisti (ainakin suurelta osin) on uniikki, ainutlaatuinen coctail erilaisia kokemuksia. Jokainen laputtaa läpieletyn omilla nimitarroillaan. Kuinka siis tunnistaa siinä sekamelskassa yhteinen yhteys?

Kuulen paljon puhetta ihmisten välisistä kemioista – siitä miten joidenkin kanssa vaan on ”kemiat kohdillaan”. Moni asiakkaanani ollut saattaa todeta jossain vaiheessa, että kokee minuun yhteyttä. Onko se silloin yhtä totta, jos minä en koe samoin? Vai olenko minä jotenkin viallinen omissa yhteydettömyyden kokemuksissani? Olen kyllä aina 100% läsnä heille, joita kohtaan ja joiden kanssa teen töitä – mutta olen alkanut miettiä, että minulle The Yhteys on ehkä jotakin muuta-kin…

Yhdellä radikaalin rehellisyyden kurssilla koin todella voimakasta yhteyttä toiseen, ennalta täysin vieraaseen ihmiseen erään harjoituksen lopuksi. Olimme olleet toisillemme rehellisiä, jakaneet kipeitäkin ajatuksia ääneen ja kohdanneet yhdessä ne hankalat tunteet, joita tilanne oli nostanut pintaan. Molemmat kannattelivat omaa tilaa ja kokemusta ilman tarvetta tehdä sitä toiselle. Kokemus oli voimallinen ja voimauttava. Yhtäkkiä tuo outo ihminen tuntui todella tutulta – ja turvalliselta.

BUM! SIINÄ! Turvan tunne! Sen täytyy liittyä yhteyden kokemiseen. Eli jos koen turvattomuutta, koen todennäköisesti myös yhteydettömyyttä.

Olen suorittanut itseni loppuun 2,5 kertaa. Jokainen kokemus on tehnyt selväksi, että mitä vahvemmin ajan itseni – kehoni, mieleni ja koko systeemini selviytymismoodiin sitä heikompi yhteys minulla on sisäiseen maailmaani. Eli juuri siihen kerrokseen ja kohtaan, josta käsin kykenisin tunnistamaan saatika sanoittamaan omia tarpeitani. Yhteys on täysin poikki. Pää on sumussa, silmälaput silmillä, sydän hakkaa sataa ja tuhatta – mutta minä en kuule, kun on niin kiire suorittaa. Silloin on sulaa mahdottomuutta luoda yhteyttä muihin ihmisiin tai edes ympäröivään maailmaan. Kaikki valinnat ja päätökset perustuvat selviytymiseen. Lopulta keho huutaa niin kovaa, että kaikki muu pysähtyy. Tai mieli tilttaa ja lopettaa yhteistyön, vaikka raajat räpistelevät edelleen villisti joka suuntaan hirmuisen hälyn kourissa.

Eli PALAUTUMISTAIDOT ovat kiinteässä yhteydessä yhteyden luomiseen itseen, muihin, asioihin, ilmiöihin, maailmaan – Elämään.

Tarpeiden tunnistaminen ja tunnustaminen eivät liity ainoastaan voimavaroihin ja niiden palauttamiseen. Se liittyy myös rajojen laittamiseen (joka toki liittyy myös edellä mainittuun), ja se kytkeytyy saumattomasti turvan tunteen luomiseen.

Kun koen olevani turvassa, voin kohdata Sinut vaikka seisoisit minun elämysalueellani – vaikka kutsuisit minua kipeiden haavojeni haudoille – vaikka huutaisit ja sohisit valollasi suoraan siihen pimeimpään kujaan minussa. Niin siinä minä olen, ja voin pitää Sinulle tilaa, katsoa kohti ja kannatella sitä, mitä ikinä mielesi luo siihen hetkeen. Silloin voin olla yhteydessä Sinuun. Sillä Sinun kauttasi pääsen yhteyteen myös itseni kanssa. Ilman Sinua en koskaan voisi kokea turvaa myös noilla haudoilla ja kujilla kulkiessa. Sillä ilman Sinua en olisi osannut niiden äärelle.

Eräässä ohjausryhmässäni oli monivammainen nuori, 17-vuotias tyttö, joka kommunikoi ainoastaan silmien liikkeillä. Tuttavuutemme oli niin lyhytkestoinen, etten ehtinyt opetella tuota kieltä, joten menin sillä mitä osasin. Kohtaamisemme opetti, että kehon viisaus ylittää mielen rajat. Loimme yhteyden ajatuksen välityksellä. Keho vahvisti ihmeen. Sain luvan tarttua häntä kädestä. Sinä päivänä hän, jonka ei pitänyt kyetä vastaamaan mihinkään kosketukseen, puristi kättäni takaisin.

Sen tason yhteys on olemassa kaikkien ihmisten – ja elävien olentojen – välillä. Joka hetki. Se vain katoaa muun informaatiotulvan kitaan. Mutta se vaikuttaa silti. Joidenkin ihmisten kohtaaminen on välillä hämmentävää, sillä tuntuu, että heillä on samaan aikaan useampi radiokanava päällä. Ja kun kuuntelen tällaista ihmistä, en tiedä, mihin soundtrackiin tulisi uskoa ja luottaa… Joskus se ”tällainen ihminen” olen minä itse.

”Pidetään yhteyttä…” Kuinka monesti tuo sanapari livahtaa suustani keskustelun päätteeksi. Siinä on mukana toivo, että se olisi totta. Ja siinä on aavistus, ettei niin tule käymään. Ja kun askeleet sitten kulkevat eri suuntiin, selkä tietää jo, että kumpikaan ei tule tekemään elettäkään, että hetken olemassaollut yhteys voisi syntyä uudelleen.

Ja toki yhteys johonkin itseä suurempaan – mitä se kenellekin tarkoittaa. Eikä sen tarvitse olla henkistä eikä hengellistä, vaan ihan perus-ihmisluontoon kuuluvaa kokemisen tapaa. ”Se on kuule äiti semmoinen juttu, että luonto määrää ihmistä, eikä ihminen luontoa.”(mun lempiopettajani sitaatti yhä ja aina vaan). Yhteys luontoon. Yhteys ihmisen luontoon. Yhteys elävään. Yhteys Elämään.

Haaveisssani on päästä tapaamaan Suomessa toimivia eläinkuiskaajia, sillä joskus tuntuu, että junassa viereen sattuneella koiralla, pihapuussa meteliä pitäneellä oravalla ja metsäpolun yli lentävällä korpilla olisi ollut meikäläiselle asiaa… Google-kääntäjä ei (enkä minä) ole vielä niin pitkällä…

Eli on erilaisia yhteyksiä. Ne voivat olla ihmisten tai asioiden välisiä, maailmojen välisiä tai sisäisiä tiloja, kokemuksia kuulumisesta johonkin. Yhteydettömyys on ainakin jollakin vahvuudella siis (minulle) erillisyyttä, ulkopuolelle jäämistä (tai jättäytymistä?) – enkä halua enää jäädä siihen kohtaan.

Syvin(?) osa meissä kaipaa oman heimonsa huomaan.

Polku täytynee rakentaa itse – kukin tavallaan kipuillen ja kikatellen, kohti mennen ja ihmetellen.